Lapsiin ja nuoriin investoimisen aika on nyt

Valtuustossa käytiin tänään keskustelua ensi vuoden talousarviosta. Olisin puhunut kaupunkiköyhyydestä, terveyserojen kaventamisesta ja lähiöiden hyvinvoinnista, ellen olisi kokenut, että opetuslautakunnan puheenjohtajana minun on käytettävä puheenvuoroni opetuksen ja koulujen puolesta.

Helsingin rahoitusjohtaja totesi tammikuisessa uuden valtuuston strategiaseminaarissa, että Helsinki voisi säästää kasvattamalla koulujen luokkakokoja. Ei voisi. Saimme Helsingissä vasta viime valtuustokaudella vihdoin purettua edellisen laman aikana tehdyt leikkaukset perusopetukseen. Luokkakoot ovat sitä paitsi paikoin edelleen liian suuret.  

Opetuksen ryhmäkokoja suurentamalla ei ole mahdollista säästää, sen osoittavat monet tutkimukset.  Perusopetuksen säästöt kostautuvat oppimistulosten heikentymisenä ja opintojen keskeyttämisten lisääntymisenä toisaalla.

On totta, että Helsingin koulujen ryhmäkoot ovat vähän pienemmät kuin ryhmäkoot ympäryskunnissa. Tämä on kuitenkin  erittäin perusteltua, onhan Helsingissä enemmän erityistä tukea tarvitsevia oppilaita kuin muualla.

Leikkaamalla rahoitusta perusopetuksesta Helsinki sahaisi omaa jalkaansa. Olemme viime vuosina saaneet valtionavustuksia perusopetuksen opetusryhmien pienentämiseen 2-4 miljoonaa euroa vuodessa. Ei ole mahdollista leikata tuntikehystä samaan aikaan. Avustuksen saamisen ehtona on, että tuntikehystä ei leikata. Helsinki ei voi jatkossakaan saada valtion avustusta opetusryhmien pienentämiseen, jos lähdemme opetuksesta leikkaamisen tielle. Kasvattamalla ryhmäkokoja toimisimme myös nuorten yhteiskuntatakuuta vastaan, jonka toteuttamiseen valtuustostrategiassa luvataan sitoutua.

Opintojen keskeyttämisiä ja nuorten syrjäytymistä olisi mahdollista vähentää panostamalla nykyistä paremmin oppilas- ja opiskelijahuoltoon. Esimerkiksi Helsingin palvelualojen oppilaitoksessa Helpassa koulupsykologille on kolmen viikon jono. Kuvitelkaa – kolmen viikon jono. Ahdistunut 16-vuotias joutuu odottamaan kolme viikkoa, ennen kuin pääsee juttelemaan hetkeksi edes koulupsykologin kanssa. Eikä koulupsykologi voi muuta kuin ohjata nuoren eteenpäin. Ja myös terveyskeskusten psykologipalveluista on pula.

Ammatillisiin oppilaitoksiin tarvitaan psykologien lisäksi terveydenhoitajia ja useammin läsnä olevia koululääkäreitä. Yhdellä ammatillisessa oppilaitoksessa työskentelevällä psykologilla on vastuullaan lähes 1 000 opiskelijaa. Toivetila olisi, että luku olisi korkeintaan 800 opiskelijaa. Myös erityisopetuksen tarve ammatillisissa oppilaitoksissa on suuri.

Opintojen keskeyttämisen vähentämiseksi olisi välttämätöntä, että kaupunki vakinaistaisi ammatillisten oppilaitosten määräaikaiset psykologit, kuraattorit, erityisopettajat ja opiskelijatoiminnan koordinaattorit. Edes näin emme kuitenkaan vielä yllä valtakunnallisiin suosituksiin opiskelijahuoltohenkilöstön määrästä. Jos uusi opiskelijahuoltolaki tulee voimaan siinä muodossa, jossa se äskettäin oli lausunnolla myös Helsingin kaupunginhallituksessa, emme pysty täyttämään lain velvoitteita. Viisautta olisi siis valmistautua lain voimaantuloon jo tulevassa talousarviossa. 

Positiivisen diskriminaation periaatetta eli olemassaolevien resurssien kohdentamista sinne, missä tarve on suurin, kannattaisi Helsingissä terveyskeskusten lisäksi soveltaa myös koulujen ja oppilaitosten oppilashuollossa. Peruskouluista positiivisen diskriminaation määrärahaa saavat tällä hetkellä ne koulut, joiden oppilaissa on keskimääräistä enemmän toimeentulotukea saavien, työttömien ja maahanmuuttajataustaisten perheiden lapsia. Näiden samojen alueiden koulut ja oppilaitokset tarvitsisivat nykyistä enemmän myös oppilashuollon resursseja.

Lapsiin ja nuoriin investoimisen aika on nyt. Hernesaaren helikopterikenttä, Viikintien tunneli ja Herttoniemen liikenneympyrä voivat odottaa, lasten ja nuorten hyvinvointi ja homekoulujen korjaamiset eivät.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.