Blogi

Su, 2015-01-25 20:39

Sitran raportti on oikeassa: freelancereilla, apurahansaajilla, mikro- ja pienyrittäjillä ja muilla elantonsa sieltä täältä haalivilla on oikeus samaan työttömyys- ja sosiaaliturvaan kuin muillakin työtä tekevillä. Eräs ystäväni on tehnyt tauotta silpputyötä kolmekymmentä vuotta, mutta ei ole koskaan ollut oikeutettu ansiosidonnaiseen! Eduskunta tai ay-liike eivät saa katsoa tällaista eriarvoisuutta vierestä tumput suorina. Jo perustuslain mukaan kaikkia kansalaisia on kohdeltava yhdenvertaisesti. 

Mutta toisin kuin Sitran raportissa esitetään, en kuitenkaan nykyoloissa voi kannattaa ansiosidonnaisen keston lyhentämistä. Massatyöttömyyden vallitessa vapaita työpaikkoja ei juuri ole, ja yhä suuremman joukon putoaminen ansiosidonnaiselta nostaisi nopeasti asumistuen ja toimeentulotuen kustannuksia.

Jos ansiosidonnaisen kesto olisi noin 200 päivää, kuten raportissa ehdotetaan, ansiosidonnainen kestäisi käytännössä vain reilu puoli vuotta. Mutta mitä ehtii tapahtua puolessa vuodessa?  Puolessa vuodessa ehtii ehkä toipua irtisanomisen shokista, ja pari kuukautta saattaa mennä sen varmistumiseen, ettei uutta oman alan työpaikkaa ole näköpiirissä. Sitten pitäisi ottaa selvää työttömän mahdollisuuksista opiskella ja kenties kouluttautua uudelle alalle.

Totuus kuitenkin on, että TE-toimisto suhtautuu työttömän omaehtoiseen opiskeluun byrokraattisesti. Oikeus opiskeluun evätään usein hallinnollisin perustein, vaikka se olisi työttömän etu. Myös työttömien palvelut on karsittu niin minimiin, että apua työnhakuun tai opiskeluoikeuden herumiseen ei TE-toimistosta välttämättä saa.

Sivumennen sanoen olen sitä mieltä, että työttömien kouluttamiseen tarkoitetut määrärahat pitäisi keskittää opetusministeriöön. Nyt yksilön oikeus opiskeluun riippuu siitä, onko hän työministeriön vai opetusministeriön hallinnoimien koulutuksen määrärahojen piirissä. Jos OKM huolehtisi kaikesta koulutuksesta, saataisiin työttömienkin oikeuteen opiskella ennustettavuutta ja oikeudenmukaisuutta – ja epäilemättä myös koulutuksen laatu kasvaisi.

Työttömyyden hoidon määrärahojen käyttäminen koulutukseen olisi huomattavasti mielekkäämpää kuin mikään osallistavan sosiaaliturvan nimellä kulkevan näennäispuuhastelun kehitteleminen. Oma näkemykseni on, että kaikki työtä tekevät pitää saada ansiosidonnaisen turvan piiriin. Mutta kuten vastasin joulukuussa Ajankohtaisen Kakkosen haastattelussa, tätä ei pidä rahoittaa leikkaamalla ansiosidonnaisen kestoa tilanteessa, jossa avoimia työpaikkoja ei edes ole. Ratkaisun pitää löytyä muualta.

Freelancereille, itsensä työllistäville ja mikroyrittäjille pitää saada yhtäläinen oikeus sosiaaliturvaan kuin on muillakin työntekijöillä. Kaiken työn tekemisen pitäisi kerryttää oikeutta ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. On väärin, että ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa riippuen siitä, mikä työn tekemisen tai teettämisen tapa sattuu olemaan. Työttömien eriarvoisuus on kestämätöntä ja sen on kerta kaikkiaan loputtava.
Siksi Sitran avaus on tervetullut ja jatkokeskustelu paikallaan. Ratkaisuehdotuksia on kuultu kovin vähän, tämänkin avauksen alasampumisia sitäkin enemmän.

Perustulo ei riitä ratkaisuksi. Perustulo parantaisi väliinputoajien asemaa, mutta ansiosidonnaista se ei korvaisi. Olen siksi eri mieltä kuin Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula, joka ehdotti eduskunnassa Bien-Finlandin järjestämässä perustuloseminaarissa tällä viikolla, että ansiosidonnaisesta sosiaaliturvasta pitäisi luopua kokonaan. Minusta on oikein, että tekemällä töitä voi omilla ansioilla hankkia itselleen etukäteen paremman toimeentulon tilanteessa, jossa ei voi hankkia työllään itselleen toimeentuloa.

Mitä sitten voitaisiin tehdä itsensä työllistävien aseman parantamiseksi? Useimmat itsensä työllistävät ovat taloudellisesti riippuvaisia siitä tahosta, jonka toimeksiantona he tekevät työtään. Siksi itsensä työllistävän työsuhteen muoto on usein lähempänä palkansaajaa kuin yrittäjää, vaikka kyseessä olisi mikroyrittäjä. Olisikin luontevaa, että suuri osa itsensä työllistävistä voitaisiin rinnastaa lainsäädännössä palkansaajiin. Mikseivät palkansaajakassat voisi vakuuttaa myös itsensä työllistäviä? Ja miksi toimeksiantajat (suom. työnantajat, työn tilaajat, työn teettäjät) eivät osallistuisi itsensä työllistävän sosiaali- ja työttömyysturvan rahoittamiseen? Hehän hyötyvät työn tuloksesta.

Työttömyysturvassa itsensä työllistäjän kannalta suurin ongelma on se, että työttömäksi tultuaan itsensä työllistäjä katsotaan usein TE-toimistossa yrittäjäksi, jolla ei ole oikeutta työttömyysturvaan. Saadakseen työttömyysturvaa henkilön (esimerkiksi toimittajan) on voitava osoittaa, että hänen työskentelynsä (esimerkiksi kolumnin kirjoittaminen) työttömyysturvalla on sivutoimista eikä estä työn hakua. Todistustaakka aidosta työttömyydestä sysätään itsensä työllistävälle, eikä oma ilmoitus työmäärästä (”kirjoitin vain yhden kolumnin tässä kuussa”) välttämättä riitä todisteeksi. On täysin älytöntä, ettei työttömän oma ilmoitus riitä. Eikö liikaa maksettua työttömyysturvaa voitaisi periä takaisin jälkikäteen veroilmoituksen perusteella?  Varmasti olisi löydettävissä järjestelmä, joka on oikeudenmukaisempi kuin nykyinen ”kokonaisharkintaan” perusturva arviointi, joka sysää itsensä työllistävän kannettavaksi aivan kohtuuttoman todistustaakan. 

Ydin on joka tapauksessa tässä: sosiaaliturvajärjestelmän tulee kohdella tasavertaisesti palkansaajia, yrittäjiä ja kaikkia näiden ääripäiden välissä työtä tekeviä. Kaikkien työtulojen pitää kerryttää ansiosidonnaista päivärahaa, oli kyseessä sitten yhden päivän keikka, parin viikon projekti tai kuukauden työsuhde.

Ti, 2015-01-20 16:55

Oikeus terveyteen on ihmisoikeus eikä ketään voi rajata sen ulkopuolelle. Oikeus terveyteen tulee taata myös paperittomille, joiden maassa oleskelu ei ole viranomaisten tiedossa tai sallimaa. Suomi on sitoutunut tähän periaatteeseen kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa.

Vaikka oikeuden kiireelliseen hoitoon pitäisi olla taattu, käytännössä paperittomilta estetään julkisessa terveydenhuollossa välttämättömätkin palvelut. Räikeintä on niiden epääminen jopa lapsilta ja odottavilta äideiltä. Kiireellinen hoito voi tulla sitä tarvitsevalle kohtuuttoman hintaiseksi.

Terveydenhuollon ammattilaiset pitävät tilannetta oman ammattietiikkansa vastaisena, sillä heidän eettinen velvollisuutensa on auttaa kaikkia potilaita oleskelulupaan katsomatta.

Lääkärit ovatkin perustaneet vapaaehtoisklinikoita, joissa paperittomia hoidetaan. Työvälineet ovat usein puutteelliset. Erityisesti haavoittuvimmassa asemassa olevien potilaiden hoito - lasten ja raskaana olevien naisten - on tästä syystä vaikeaa.

Hoidon epääminen ei ole väestön kokonaisedun kannalta järkevää. Olisi kaikkien suomalaisten lasten etu saada kaikki lapset neuvolan asiakkaiksi ja rokotusohjelman piiriin. Näin estettäisiin esimerkiksi tartuntatautien leviäminen.

Paperittomien oikeutta terveyspalveluihin vastustavat perussuomalaiset ja kokoomuslaiset poliitikot ovat väittäneet sen aiheuttavan suuria kustannuksia ”terveysshoppailijoiden” virratessa maahan. Se on turhaa ja vastuutonta pelottelua heikoimmassa asemassa olevien kustannuksella.

Suurin osa paperittomista elää pääkaupunkiseudulla. Helsingissä päätettiin siksi joulukuussa 2013 tarjota kiireellistä terveydenhoitoa kaikille paperittomille samaan hintaan kuin helsinkiläisille sekä järjestää laajat terveydenhuollon palvelut paperittomille lapsille ja raskaana oleville paperittomille. Kustannukset ovat jääneet hyvin pieniksi, vaikka Helsingissä tarjotut palvelut ovat nyt käsittelyssä olevaa hallituksen esitystä laajemmat.

Vihreät tukee hallituksen esitystä, sillä se on tärkeä askel oikeaan suuntaan. Uudistuksella on pienet kustannukset, mutta suuri periaatteellinen painoarvo. Kyse on ihmisoikeuksista, joiden varjelu on kaikkien etu.

Mm. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on puoltanut paperittomille samoja terveyspalveluita kuin kantasuomalaisille.

Ti, 2015-01-20 09:38

Julkistimme eilen Vihreän eduskuntaryhmän linjaukset toisen asteen ammatillisten oppilaitosten kehittämiseksi. Julkistaminen tapahtui lähellä kotikontujani, Itä-Helsingin Roihuvuoressa, Stadin ammattiopistossa.

Vihreille tasa-arvoiset mahdollisuudet koulutukseen ovat kaiken tasa-arvon perusta. Mielestämme on tärkeää muistaa, ettei koulutuksen tehtävänä ole vain tuottaa tutkintoja työelämän tarpeisiin, vaan koulutuksella on aina myös sivistyksellinen tehtävä ja merkitys. Koulutus ja sivistys eivät ole olemassa taloutta varten, vaan ne ovat olemassa vahvistaaksen ihmisten hyvinvointia ja edellytyksiä yhteiskunnalliseen osallisuuteen.

Koulutuksen kehittämisen lähtökohtana ei myöskään voi olla vain koulutuksen reagoiminen elinkeinoelämän ja maailman muutoksiin. Päinvastoin, koulutus voi olla edelläkävijä ja luoda kestävälle kehitykselle suuntaa.

Tasa-arvon ja demokratian periaatteelle nojaava koulutus vahvistaa näitä samoja piirteitä koko yhteiskunnassa. Tasa-arvon vahvistaminen edellyttää puolestaan eriarvoisuuteen puuttumista. Onkin tiedostettava, että koulutuksen eriarvoisuus ja oppimiserojen kasvu on todellisuutta myös Suomessa. Kouluttamattomuus periytyy meillä yhtä lailla kuin akateemisuuskin.

Esimerkiksi Helsingissä vaurailla alueilla jatkaminen peruskoulusta lukioon on suositumpaa kuin pienituloisilla alueilla. Nuorten koulutukseen osallistuvuudessa on isoja alueellisia eroja Helsingin sisällä. Nuorten hyvinvointikertomuksesta Helsingissä ilmenee, että hyvinvoivilta alueilta toisen asteen koulutukseen vuonna 2012 osallistui 91,3% 16-18-vuotiaista, kun taas korkean työttömyyden alueila luku oli vain 75,1 %. Perheiden edellytyksissä tukea nuoren koulunkäyntiä on huomattavia eroja.

Mitä oppimiserojen kaventamiseksi pitää tehdä? Olennaista on luonnollisesti kaventaa tulo- ja hyvinvointieroja. Vihreä eduskuntaryhmä ehdottaa myös, että valtio loisi toiselle asteelle vastaavan määrärahan oppimiserojen kaventamiseen kuin on jo olemassa perusopetuksessa ja maahanmuuttajavaltaisissa lukioissa.

Ammattiin opiskelevien opintojen keskeyttäminen on surullisen korkealla tasolla. Valtakunnallisesti keskimäärin joka kymmenes keskeyttää opintonsa. Keskeyttämisen syynä on usein se, etteivät opinnot vastaa toiveita, opintojen tuki ja opinto-ohjaus on riittämätöntä ja toimeentulo on niukkaa.

Tämän vuoksi vihreät esittävät, että vanhempien tulojen vaikutus itsenäisesti asuvien 18 vuotta täyttäneiden toisen asteen opiskelijoiden opintotuesta poistettaisiin. Kyse on jokaisen yksilön oikeudesta rakentaa itselleen paremman elämisen edellytyksiä kotitaustasta riippumatta. Viranomainen ei voi tietää, saako nuori kotoa taloudellista tukea, vaikka vanhempien tulorajat ylittäisivät opintotuen edellytyksenä olevan tulorajan.

Opintotukea pitää myös kehittää niin, että se mahdollistaa täysipäiväisen opiskelun. Toisen asteen opiskeluun sisältyy jo itsessään paljon työssäoppimista, ja ansiotyön ja opiskelun yhdistäminen voi olla opiskelijalle liian raskasta.

Koulupudokkuuden vähentämisen pitää olla keskeisenä tavoitteena jo perusopetuksessa. Tähän päästäisiin huomioimalla nykyistä paremmin se, että oppilaat ovat oppijoina erilaisia. Toisille pulpettimuotoinen teoreettinen opiskelu sopii paremmin kuin toisille. Perusopetuksessa on ollut hyviä kokemuksia ns. joustavan perusopetuksen luokista, joissa peruskoulu ja työpaikalla oppiminen lomittuvat toisiinsa.

Alkuvaiheen keskeyttämistä voidaan vähentää vahvistamalla ja parantamalla sekä peruskoulun opintojen ohjausta että oppilashuoltoa.

Kaikkia opintojen siirtymävaiheita voidaan tukea toimijoiden yhteistyötä lisäämällä. Hyviä kokemuksia on saatu TE-toimistojen, oppilaitosten, nuorisotoimen ja sosiaalitoimen yhteistyönä toteutetuista matalan kynnyksen tukipalveluista.

Viime vuosina on puhuttu paljon tarpeesta vahvistaa oppisopimuskoulutusta, sillä työpaikalla tapahtuva käytännön oppiminen sopii monille ryhmämuotoista opiskelua paremmin. Onnistuakseen oppisopimuskoulutus edellyttää kuitenkin riittävää tukea ja ohjausta työpaikalla. Oppisopimuksen rinnalle onkin kehitettävä myös ns. tuettua oppisopimusta niille, jotka tarvitsevat enemmän tukea työssäoppimisen sujumiseen.

Oppilaitosopiskelua ja työssäoppimista yhdistäviä malleja kannattaa kehittää, sillä siitä on saatu myönteisiä kokemuksia. Tämä edellyttää kuitenkin panostamista yhteistyön rakentamiseen oppilaitosten ja työpaikkojen välille.

Vihreät vahvistaisivat myös mahdollisuutta kahden tutkinnon suorittamiseen. Työelämässä tarvitaan monenlaisia taitoja, ja esimerkiksi yrittäjäksi aikovalle toinen tutkinto voi olla välttämättömyys. Väärästä opiskeluvalinnasta ei myöskään saisi seurata se, ettei taloudellista mahdollisuutta uuden tutkinnon suorittamiseen enää ole.

Niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta on elintärkeää, että jokaiselle nuorelle luodaan koulutuksella edellytykset osallisuuteen ja hyvinvointiin: asiantuntijoiden arvioiden mukaan tulevaisuuden työpaikoista enää 1-2 %: ssa on mahdollista pärjätä ilman mitään ammatillista koulutusta. Jättäminen vaille koulutusta on siis jättämistä heitteille, ja sitä vihreät eivät hyväksy. 

Ti, 2015-01-13 17:49

Tein vuonna 2006, kahden pienen lapsen äitinä, adressin päivähoidon ryhmäkoon säätämiseksi lailla. Olin omien lasteni päiväkodissa nähnyt, miten päivähoitolaissa oleva porsaanreikä salli päivähoitoryhmän paisuttamisen kunnes seinät tulivat vastaan.

Adressi ei auttanut. Samana vuonna STM toi eduskunnalle esityksen päivähoitolaiksi eikä siinä edelleenkään puututtu ylisuuriin päivähoitoryhmiin.

Kevään 2007 eduskuntavaaleissa pääsin eduskuntaan - eräänä vaaliteemanani oli ollut päivähoitoryhmien pienentäminen - ja tein saman vuoden syksyllä lakialoitteen päivähoidon ryhmäkoon ja hootaja-lapsi -suhdeluvun säätämiseksi lailla.

Aloitteellani esitin muutoksia päiväkotien ryhmäkokoihin sekä hoidosta ja kasvatuksesta vastuussa olevien aikuisten ja lasten suhdelukuun. Lakialoitteeni allekirjoitti noin 40 kansanedustajaa eikä aloite mennyt läpi. Lain käsittely olisi vaatinut yli 100 eduskutajan allekirjoituksen. Etenkään Kokoomuksesta ei tullut tukea.

Vuodelta 1973 olevat päivähoitolaki ja päivähoitoasetus ovat auttamattoman vanhentuneita. Lain kokonaisuudistuksen tarpeesta on puhuttu jo vuosikymmeniä, ja päivähoitolain ajantasaistamista ja sen porsaanreikien paikkaamista on luvattu monessa peräkkäisessä hallitusohjelmassa.

Uutinen onkin, että hallitus antoi ennen joulua lakiesityksen, jolla säädetään ryhmien enimmäiskoosta päiväkodeissa. Kolme vuotta täyttäneiden kokopäivähoidossa olevien lasten ryhmässä saisi olla yhtä aikaa läsnä enintään 21 lasta ja alle kolmevuotiaiden ryhmässä enintään 12. Hallituksen esityksestä käytiin tänään eduskunnassa lähtekeskustelu.

Erityisesti Kokoomuksen puheenvuoroissa esitettiin kuitenkin epäilyjä koskien sitä, onko ryhmäkoon maksimikoon määrittäminen tärkeää ja millaisia ongelmia siitä voi seurata erilaisille, etenkin yksityisille päiväkodeille. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että liian suurten hoitoryhmien ongelmaan pyritään puuttumaan. Nykyinen lainsäädäntö tuottaa liian suuria lapsiryhmiä, mikä aiheuttaa lapsissa levottomuutta sekä oppimisvaikeuksia. Myös hoitohenkilökunnan työssä jaksaminen kärsii.

Hallituksen esitykseen sisältyy kuitenkin se ongelma, että yhteen hoitoryhmään voidaan jatkossakin sisällyttää lapsia yli enimmäismäärän sillä ehdolla, etteivät nämä ole paikalla yhtä aikaa. Herää epäilys, millaisia ongelmia loivennuksesta seuraa käytännössä. Sallittua ryhmäkokoa ei saisi ylittää missään tilanteessa.

Lasten kustannuksella ei pidä hakea säästöjä. Vaikka päivähoito on parantanut yhteiskunnan tasa-arvoa ja äitien mahdolisuutta osallistua työelämään, ei pidä ajatella, että päivähoito ja varhaiskasvatus olisivat olemassa vain työelämän tarpeita varten. Eikä työelämän joustoja pidä toteuttaa lapsen kustannuksella.

Siksi on olennaista päivittää päivähoitolakia, ja nimenomaan siitä näkökulmasta, että ymmärrämme niin päivähoidon kuin varhaiskasvatuksen olevan lapsen oikeus. Uudistetun päivähoitolain pitäisi tukea sitä, että varhaiskasvatuksen ja pedagogiikan laatu ja arvostus nousevat. Haluan luottaa siihen, että sivistysvaliokunnan käsittelyssä lakiesitykseen tehdään vielä myös parannuksia.

Eräs tärkeimmistä on käsitteiden tarkennus: valiokunnan on syytä pohtia, mitä me varhaiskasvatuksella tarkoitamme, ja toiseksi: mitä puolestaan tarkoitamme päivähoidolla. Mikä on päivähoidon, ja mikä varhaiskasvatuksen sisältö ja suhde toisiinsa?

Useissa lähetekeskustelun puheenvuoroissa kiinnitettiin huomiota siihen, että yliopistokoulutuksen saaneista lastentarhanopettajista on päiväkodeissa kova pula. On hyvä, että eduskunta on lisännyt määrärahoja lastentarhanopettajien koulutukseen, mutta tilanne ei edelleenkään ole hyvä. Aloituspaikkojen lisäämistä tarvitaan edelleen.

Laadukas varhaiskasvatus on tärkeä, ellei merkittävin keino ehkäistä koulupudokkuutta. Panostamalla varhaiskasvatukseen kavennamme oppimiseroja, jotka viime vuosina ovat meillä Suomessakin alkaneet kasvaa. On tärkeää, että nimenomaan lainsäädännöllä turvataan erilaisista lähtökohdista ponnistavien lasten yhtäläiset mahdollisuudet oppimiseen. Samalla tavoin kuin päivähoito, myös varhaiskasvatus on lapsen oikeus, ja nimenomaan tästä näkökulmasta niitä on syytä kehittää.

Päiväkodeissa työskentelee monia eri ammattiryhmiä. Jokaisella henkilöstöön kuuluvalla on oma koulutuksensa. Kaikki nämä ammattiryhmät ansaitsevat arvostuksemme, jonka sivumennen sanoen pitäisi näkyä myös palkassa. Päiväkodissa, kuten kaikissa muissakin paikoissa, joissa työskennellään lasten tai nuorten hyvinvoinnin eteen, moniammatillinen yhteistyö eri toimijoiden välillä on olennaista. Laatu ja toiminnan turvallisuus syntyvät nimenomaan eri toimijoiden välisestä yhteistyöstä.

Ke, 2015-01-07 22:58

Minulta kysytään usein, miten tulin lähteneeksi mukaan politiikkaan. Eräs ratkaisevista kokemuksista oli se, kun Suomen hallitus tämän vuosituhannen alkupuolella päätti viedä alle 16-vuotiailta nuorilta oikeuden Kelan tukemaan psykoterapiaan.

Minusta hallituksen aikomus oli kerta kaikkiaan väärin enkä voinut sitä hyväksyä. Eduskunta oli tekemässä päätöstä viimeisissä kokouksissaan ennen joulua. En ollut koskaan aikaisemmin ollut tekemisissä puolueiden tai kansanedustajien kanssa, mutta nyt päätin paitsi kerätä adressin nuorten mielenterveyspalveluiden puolesta, myös kirjoittaa henkilökohtaisesti kaikille 200 kansanedustajille ja kysyä, mitä mieltä he ovat päätöksestä.

Kysyin sähköpostiviestissäni, mitä mieltä te ja puolueenne olette siitä, että valtio lopettaa tuen yhteiskuntamme kaikkein heikoimmilta - nuorilta, jotka ovat sairastuneet mielenterveydellisesti ilman omaa syytään.

Tuo elämäni ensimmäinen viesti poliitikoille tuli mieleeni äskettäin, kun silmiini osui uutinen, jonka mukaan puolella mielenterveydellisesti sairastuneista nuorista on takanaan vaikeat lapsuuden olosuhteet. Puhutaan hyväksikäytöstä, vanhempien päihdeongelmista ja koulukiusaamisesta.

Vaikka tuosta joulukuisesta viestistä on jo yli kymmenen vuotta, muistan edelleen, ketkä kansanedustajat vastasivat ja mitä he vastasivat.

Tuon jälkeen meni vielä vuosia, ennen kuin tulin lähteneeksi politiikkaan. Välissä isäni ehti kuolla sairaalabakteeriin, kun lääkärit olivat lakossa saadakseen palkankorotuksen ja hoitajat juoksivat pitkin sairaalan käytäviä pitääkseen potilaat hengissä. Ehdin myös nähdä, ettei lähiterveysasemalta saanut aikaa edes kuumeiselle lapselle.

Ensimmäinen vaalilauseeni oli "Lapset ja sairaat ensin".

Sanotaan, että nuoriso on yhteiskunnan ilmapuntari. Hyvinvoinnin jakautuminen näkyy nuorissa selkeästi. Toisilla menee hyvin: nuoret ovat terveempiä, koulutetumpia ja vähemmän päihteitä käyttäviä kuin aikaisemmat sukupolvet. Osalla nuorista ei mene ollenkaan hyvin. Teiniraskaudet ovat osassa helsinkiläisiä oppilaitoksia yleistyneet. Vaikka oppilashuoltoa on vahvistettu, ammatilliset opintonsa keskeyttävien määrä on kasvussa.

Samansuuntainen kehitys näkyy mielenterveyden ongelmissa. Vuonna 2013 työkyvyttömyyseläkkeelle jäi nuoria mielenterveyssyistä Suomessa ennätysmäärä. Enemmän kuin viisi nuorta joka päivä. Tämä siitä huolimatta, että nuorten mielenterveyspalveluissa on toisaalta myös vähän edistytty - se ei tosin näy vielä vuoden 2013 tilastossa.

Tärkeimpiä edistysaskeleita oli kuntoutusterapian siirtäminen Kelan järjestämisvelvollisuuden piiriin. Kela ei voi enää vedota määrärahojen loppumiseen: sen on järjestettävä nuorelle terapiaa tarpeen mukaan. Sosiaali- ja terveysvaliokunnassa ajoimme läpi oikeuden kuntoutusterapiaan myös niille nuorille, joilla ei ole opiskelu- tai työpaikkaa. Olen tosin kuullut, että tämän toteutumisessa on alueellista vaihtelua. Hyvin tärkeä edistysaskel on se, että osa-aikainen opiskelu on nyt sallittua silloin, kun opiskelija on keskeyttänyt opiskelunsa masennuksen takia. Masentuneella pitäisi aina olla mahdollisuus työhön tai opiskeluun, se on päivänselvää. Myös viime vuonna säädetyt parannukset toisen asteen oppilashuoltoon olivat hyvä asia. Oppilaitoksessa pitää olla apu saatavilla eikä masentunutta tai ahdistunutta nuorta saisi pompotella koulun ja terveyskeskuksen väliä. 
 
Paljon enemmän pitää vielä tehdä. Terapiaan pitäisi päästä sen sijaan, että nuorelle vain lykätään resepti käteen. Lasten ja nuorten ongelmat pitäisi nähdä ja tarttua niihin heti, ei vasta kun nuori on jo lopettanut käymästä koulussa. Kiusaamisen vastaiset kampanjat ovat kullanarvoisia. Matalan kynnyksen palveluista ei pidä vain puhua vaan ne pitää toteuttaa.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, ettei nuorta jätetä masennuksen kanssa yksin. Eikö ole vastuutonta myöntää nuorelle masennuksen takia määräaikainen työkyvyttömyyseläke, jos hänet sen jälkeen jätetään yksin ja ilman terapiaa? Eikö ole aivan käsittämätöntä, että nuorelle lähetetään kirje, jossa mainostetaan mahdollisuutta hakea eläkepäätöstä, mutta kukaan ei mene hänen luokseen, soita ovikelloa ja kysy: "Jaksaisitko ottaa apua vastaan? Haluaisitko, että lähden kanssasi kirjastoon? Jaksaisitko lukea vähän?"

En vastusta eläkkeen myöntämistä sinänsä; jollainhan masentuneen on elettävä. Mutta varhaisesta eläköitymisestä on seurauksena elinikäinen köyhyys, kun takana ei ole lainkaan työhistoriaa. Yksinäisyydestä ja muusta inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Kaikkein tehokkain tapa pidentää työuria olisi nimenomaan tässä. Pudonnutta nuorta ei hyödytä vähääkään se, vaikka Suomessa miten nostettaisiin eläkeikää. Masentunutta - oli hän minkä ikäinen hyvänsä - auttaisi mahdollisuus osallisuuteen ja aktiivisuuteen. Sallitaan se hänelle. Masentuneelle ojennettu käsi ei ole hyysäämistä. Se on välittämistä.

Se mikä pätee masennukseen, pätee työttömyyteen: myös työttömällä tulee olla mahdollisuus opiskeluun, vaikkei opiskelu välttämättä edistäisi työllistymistä. Se voi kuitenkin edesauttaa hyvinvointia, estää masennuksen, edistää aktiivisuutta - ja johtaa ennen pitkää myös työllistymiseen, ennenaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen sijasta.

 

Su, 2015-01-04 20:06

Minua kiusattiin pahasti koulumatkoilla, kun oli 9-11-vuotias. Itselläni ei kylläkään ole kiusaamisesta minkäänlaista muistikuvaa. Olen kuullut siitä äidiltäni ja perhetuttavilta.

Kiusaaminen kävi ilmi, kun tulin koulusta toistuvasti vaatteet revittyinä, iho naarmuilla, itkettyneenä ja kauhuissani. Minulle on kerrottu, että kiusaajat jopa sitoivat minut puuhun ja kivittivät. Itse en muista näistä tapahtumista mitään.

Unohtamista on varmasti edesauttanut kiusaamisen rankka luonne. Kukapa ei haluaisi unohtaa olleensa jatkuvasti peloissaan ja ahdistunut? Olen ajatellut, ettei ajatus kiusattuna olemisesta myöskään sovi yhteen minäkuvani kanssa. Olen halunnut vaalia itsestäni kuvaa pärjäävänä ja rohkeana ihmisenä, joka ei helposti lannistu.

Vaikka mieleni on suojellut minua rankimmilta muistoilta, minulla on ala-asteelta muistikuvia lievemmistä kiusaamistilanteista. Eräällä muistikuvalla on minulle erityinen merkitys.

Muistikuvassani seison koulun pihalla, ympärilläni on rinki lapsia, ja kiusaaja seisoo minua vastapäätä. Poika, joka on ikäiseni ja samalla luokalla kuin minä, huutaa kaikkien kuullen: "Te ootte köyhiä! Eihän teillä ole edes varaa ostaa sulle uusia kenkiä!"

Poika on oikeassa. Vanhempani olivat hiljattain eronneet, ja meillä äidin kanssa oli talous tiukilla. Kuljin siksi sinä talvena isoveljeni vanhoissa kengissä.

Sen sijaan, että olisin nolostunut ja hävennyt itseäni, suutuin ja huusin: "Ei se ole kenenkään vika, jos minulla on vanhat kengät!"

Ymmärtääkseni yritin sanoa, että köyhyydellä voi olla monia syitä, joita sivullinen ei ymmärrä. Ei se ollut kenenkään vika, ettei minulla ollut uusia kenkiä. Niin vain oli.

Olen vuosien varrella saanut voimaa tuosta muistikuvasta, kun on pitänyt olla rohkea ja itsetuntoinen. Samaa kokemusta huomaan aina toivovani jokaiselle, joka on vaikeassa elämäntilanteessa ja yksin. Kenenkään ei pitäisi ajatella olevansa lähtökohtaisesti huonompi tai vähempiarvoisempi kuin muut. Jokaisella on oikeus itsensä arvostamiseen, olivatpa olosuhteet millaiset hyvänsä.

Suuttumista tai kiukkua ei pidä hävetä. Kiukun tunne voi olla elämää ylläpitävä voima, joka pelastaa epäoikeudenmukaiselta kohtelulta jatkossa.

Sikäli kuin muistan oikein, oma kiusatuksi tulemiseni loppui tuohon kohtaukseen koulun pihalla. Oli muistikuvani totta tai ei, olen oman elämänhistoriani takia vakuuttunut siitä, ettei kiusatuksi tuleminen lakkaa koskaan vaikuttamasta kehenkään, joka sitä on kokenut. Ulkopuolisuuden ja huonommuuden tunne vaivasi myös minua pitkälle aikuisuuteen. Kiukkuenergia on pitänyt löytää aina uudestaan.

Koulukiusaaminen ei ole ainoa kiusaamisen muoto. Ikärasismi, työpaikkakiusaaminen, sukupuolinen syrjintä, pitkäaikaistyöttömien ja entisten vankien, asunnottomien tai päihde- tai mielenterveyskuntoutujien huono kohtelu ovat yhtä lailla kiusaamista.

Ne, jotka sanovat, että köyhyys tai työttömyys on ihmisen omaa syytä, muistuttavat suurisuista kiusaajaa koulun pihalla. Hyväosaisen voi olla vaikea ymmärtää monisyisiä tekijöitä vaikkapa masennuksen takana. Voimattomuudessa ei ole kyse laiskuudesta.

Laiska ja itsekäs on sen sijaan se, joka ei viitsi vaihtaa näkökulmaa ajatellakseen tilannetta heikomman näkökulmasta. Jokainen voi kysyä itseltään, saattaisinko minä lähteä jonain aamuna töihin likaisessa paidassa, ja jos, niin mitähän minulle silloin olisi mahtanut tapahtua? Olisinko uupunut hoitaessani sairasta vanhempaani? Olisinko saanut tietää läheiseni sairastuneen parantumattomasti?

Historia osoittaa, että lauman valta on kaikkein tehokkain. Se on sitä kiusaamisessa, mutta onneksi myös sen lopettamisessa. Mistä löytyisi kevään eduskuntavaalien jälkeen yhteinen rintama polkemaan jalkaa heikompiosaisten puolesta?

Ti, 2014-12-23 11:39

Vaikka viime päivinä on uutisoitu asuntokaupan hidastumista, asuntopula ja asuntojen korkeat hinnat ovat vakava ongelma suurissa kaupungeissa ja etenkin Helsingin metropolialueella. Asuntotuotanto on laahannut asetettujen tavoitteiden jäljessä jo pitkään. Asuntojonot ovat pitkiä ja niin vuokra- kuin omistusasumisenkin hinta pilvissä. Helsingissä kaupungin asuntoa jonottaa 27 000 ihmistä.

Pitkäaikaisasunnottomien määrä ei ole Helsingissä laskenut istuvan hallituksen aikana ollenkaan. Kymmenille pitkäaikaisasunnottomille on saatu koti, mutta kovenneet asuntomarkkinat tuottavat uusia asunnottomia nopeammin kuin heitä ehditään valtion tukeman pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman avulla asuttaa.  Kyse ei ole enää tuettujen asumisratkaisujen puuttumisesta vaan toimimattomista asuntomarkkinoista.

Hallitus saa joulutodistukseensa asuntopolitiikasta ehdot.

Poliitikot hokevat, että metropolialue on Suomen talouden veturi. Epäonnistuneesta asuntopolitiikasta on kuitenkin tullut Suomen talouden kohtalonkysymys.

Miten asuntopolitiikan tehottomuus sitten haittaa metropolialueen kehittymistä? Monella tavalla. Kyse ei ole vain siitä, ettei ihmisillä ole varaa asua Helsingissä, vaan myös siitä, etteivät työnantajat saa työntekijöitä ja uusia yrityksiä ei synny. Viime kädessä epäonnistunut asuntopolitiikka vyöryy kansalaisten ja julkisen sektorin maksettavaksi kohonneina sosiaalipuolen kustannuksina.

Korkea asumisen hinta vaikeuttaa elinkeinoelämän toimintaa, kun matalapalkkaisille aloille on vaikea rekrytoida työvoimaa. Myyjä, laitoshuoltaja, lähihoitaja tai autonkuljettaja ei pysty palkallaan enää rahoittamaan asumista Helsingissä. Palvelujen ja elinkeinojen kehitys hidastuu, kun työntekijöillä ei ole varaa asua siellä, missä työtä olisi tarjolla ja minne sitä tiiviimmin asutuissa yhdyskunnissa voisi syntyä.

Monet hakevat ratkaisua kaupunkiasumisen kalleuteen muuttamalla kehyskuntiin ja reissaamalla työpaikalle kauempaa. Tämä taas pahentaa kaupunkirakenteen hajautumista ja lisää liikenteestä aiheutuvia päästöjä ja kustannuksia niin asukkaille kuin kunnille.

Epäonnistunut asuntopolitiikka on kipeä moraalinen kysymys, sillä asumisen kalleus on työttömyyden jälkeen merkittävin kaupunkiköyhyyttä aiheuttava tekijä. Jo keskituloisella puolet palkasta menee asumiseen. Pienituloisella kaikki raha asumisen jälkeen menee elämisen peruskustannuksiin. Ihmisillä ei jää rahaa palveluiden kuluttamiseen, mikä syventää lamaa. Uutta yritystoimintaa ei synny, sillä se edellyttäisi paitsi monipuolisia pienyrityspohjaisia palveluita, myös eri toimintojen läheisyyttä, yhteistyötä ja vuorovaikutusta.

Tuloerojen kasvun taustalla on epäonnistunut asuntopolitiikka. Asumisen hinta aiheuttaa sekä velkaantumista että köyhyyttä, kun kohtuuttoman suuri osa nettotuloista kuluu asumismenoihin. Pienituloiset työssäkäyvät joutuvat turvautumaan Kelan yleiseen asumistukeen ja kaikkein pienituloisimmat myös sosiaalitoimen maksamaan toimeentulotuen asumislisään. OECD:n tuoreen selvityksen mukaan tuloerojen kasvu on leikannut Suomen kasvusta yhdeksän prosenttiyksikköä 1980-luvun jälkeen.

Heikoimpaan asemaan ovat jääneet pääkaupunkiseudun vuokra-asunnoissa yksin asuvat. Valtaosa Helsingin toimeentulotuen saajista on juuri heitä. Helsingissä valtaosalla toimeentulotukea saavista todellinen vuokra ylittää asumistuen perustana olevan ns. normivuokran. Siksi moni joutuu hakemaan asumistuen jatkeeksi toimeentulotukea. Näin hinta epäonnistuneesta asuntopolitiikasta valuu kaikkein köyhimpien ja julkisen sektorin maksettavaksi.

Hallituskauden alussa silloinen asuntoministeri Kiuru julisti kovia tavoitteita vuokrien alentumisesta ja lisääntyvästä vuokra-asuntotuotannosta. Tavoitteet eivät ole toteutuneet - päinvastoin, vuokrat ovat nousseet selvästi nopeammin kuin elinkustannusindeksi eli noin 4 prosenttia viimeisen vuoden aikana.

Myöskään vuokra-asuntojen rakentamistahti ei ole merkittävästi kiihtynyt. Hallituksen toimet asuntotilanteen parantamiseksi eivät varsinkaan pääkaupunkiseudulla näytä tehoavan. Ongelmat eivät ole poistuneet. Sen kummemmin asuntotuotannon määrässä, kohtuuhintaisuudessa kuin ARA-tuetun rakentamisen volyymissakaan ei ole tapahtunut olennaista muutosta parempaan eikä ole edes näköpiirissä.

Markkinatalouden tavalliset lainalaisuudet toimivat asuntomarkkinoilla huonosti: suuri kysyntä ei näytä saavan aikaan riittävää tarjonnan lisääntymistä, mikä voisi alentaa asuntojen hintaa. Tähän on monia syitä, alkaen keskittyneistä rakentajamarkkinoista, kilpailun vähäisyydestä ja kaavoitettujen asuntotonttien tarjonnan puutteesta.

Myös asuntorakentamisen kannalta välttämättömien joukkoliikennehankkeiden viivästyminen kuntien huonon taloustilanteen vuoksi haittaa asuntorakentamista. Asuntotuotanto tiiviiseen kaupunkirakenteeseen edellyttää joukkoliikenteen rakentamista, sillä ilman ehjää yhdyskuntarakennetta ja tiivistä infrastruktuuria uhkana on yksityisautoilun lisääntyminen, liikenteen päästöjen kasvu, ilmanlaadun heikkeneminen ja viheralueiden tuhoutuminen.

Asuntopulaan ja asumisen kalleuteen on pyritty vastaamaan sosiaalisesti tuetulla asuntotuotannolla, jolla varmistettaisiin kohtuuhintaisen asumisen mahdollisuus. Isojen yleishyödyllisten rakennuttajien vetäydyttyä ARA-tuetun rakentamisen piiristä tuotanto on jäänyt kunnallisten asuntoyhtiöiden kontolle. Tämän johdosta sosiaalisesti tuettujen asuntojen tuotanto on ollut vähäisempää kuin mihin olisi tarvetta.

Asumisesta aiheutuvan köyhyyden vähentyminen edellyttää kuitenkin, että sosiaalisesti tuettujen vuokra-asuntojen rakentaminen saadaan nostettua riittävälle tasolle. Asuntojen -  erityisesti kohtuuhintaisten vuokra- ja omistusasuntojen tuotanto - on saatava  Helsingin seudulla nousemaan tavoitellulle tasolle eli noin 12 500 asuntoon vuodessa.

Valtion pitäisi auttaa Helsinkiä selviämään uusien asuntoalueiden edellyttämistä joukkoliikennehankkeista.  Tarvitaan polttoainetta, jota Suomen veturilla ei ole riittävästi. Siksi veturi seisoo Pasilan ratapihalla. Valtion pitäisi aikaistaa Helsingin ja pääkaupunkiseudun uusien asuinalueiden rakentamisen kannalta välttämättömien joukkoliikennehankkeiden toteuttamista.

Kysyin asunnottomien yökahvilaa pyörittävältä asuntopolitiikan ammattilaiselta, millaisen viestin hän lähettäisi poliitikoille jouluna. ”Extreme-kokemusta puolen vuoden asunnottomuudesta toimeentulotuella”, hän vastasi.

Tästä on kyse. Viime kädessä asuntopolitiikka ei ole vain talouden kohtalonkysymys. Kyse on jokaisen perustuslaillisesta oikeudesta omaan kotiin ja kattoon pään päällä, eikä perusoikeuksia voi jättää sen enempää markkinoiden kuin vapaaehtoistenkaan hoidettavaksi.

Asunnottomuuden poistaminen on tahdon kysymys ja edellyttää tekoja vallanpitäjiltä.

 

Vihreä eduskuntaryhmä jätti hallitukselle kirjallisen kysymyksen asuntopolitiikan hoitamisesta.

 

 

Ti, 2014-12-23 10:06

Jatkuva talouskasvu ympäristön kustannuksella lämmittää ilmastoa yli sietorajan. Ilmaston lämpeneminen kiihdyttää eriarvoistumista edelleen, kun köyhimmät jäävät ilman viljelymaata. Talous ei ole kestävällä pohjalla.

Ihmiskunnan kohtalonkysymys on, miten voimme yhtä aikaa pysäyttää ilmaston lämpenemisen sekä vähentää köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Ilahduttava totuus on, että keinot ovat olemassa. Päättäjät pitää saada vain toteuttamaan ne.

Tätä sanomaa on tuonut esiin myös Naomi Klein hiljattaisessa teoksessaan This Changes Everything.  Kleinin mukaan rajaton talouskasvun ihannointi saman aikaisesti lyhytjänteisen talouspolitiikan kanssa hidastaa kestävien ratkaisujen toteuttamista, joita ilmastokriisin pysäyttäminen edellyttäisi. Emme voi samaan aikaan sekä leikata julkisia menoja että investoida laajasti luonnonvarojen kulutusta vähentävään uuteen infrastruktuuriin, teknologiaan ja julkisiin palveluihin.

Absurdia on, että Suomessakin poliittinen oikeisto vaatii massatyöttömyyden aikana eriarvoisuutta kiihdyttävää julkisen sektorin leikkaamista, vaikka talouden elvyttäminen edellyttäisi palveluihin ja uusiin työpaikkoihin panostamista.

Samat keinot, jotka vähentäisivät globaalia eriarvoistumista, toisivat rahaa esimerkiksi energiatehokkuutta lisääviin julkisiin investointeihin. Verotus on tehokkaimpia keinoja tasata tuloeroja ja rahoittaa hyvinvointivaltion rakenteita, pitää yllä kysyntää ja kasvattaa työllisyyttä.

Siksi veroparatiiseihin, veronkiertoon ja maiden väliseen verokilpailuun on puututtava.
Veronkierron ja laittoman pääomapaon kitkeminen toisi kaivattuja verotuloja julkiseen talouteen. Veronkierto ja verovälttely vievät kehitysmailta vuosittain miljardeja – enemmän kuin ne saavat vuosittain kehitysapua. Pelkästään Suomesta veroparatiiseihin pakenee vuosittain useita miljardeja euroja. Samaan aikaan tuskailemme leikkausten ja vääriin kohteisiin osuvien säästöjen kanssa. Tilanne on järjetön ja ruokkii ainoastaan eriarvoistumista ja tuloerojen kasvua.

Mitä Suomi voi tehdä? Meidän pitää eturintamassa vaatia kansainvälistä rahoitusmarkkinaveroa, joka vähentäisi keinottelua ja pakottaisi finanssialan osallistumaan talouskriisin kustannuksiin ja julkisiin palveluihin. Meidän pitää vaatia kansainvälisten yritysten maakohtaisten tilinpäätöstietojen julkistamista, automaattista verotietojen vaihtoa valtioiden välillä sekä OECD:n kriteereitä tiukempaa ja kattavampaa listausta veroparatiiseista.

Ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen edellyttää Arktisen alueen öljyvarojen jättämistä rauhaan. Tarvitsemme ilmastoystävällistä uusiutuvaa energiaa, joka luo pysyviä työpaikkoja ja mahdollistaa maaseudun asuttamisen niin kehitysmaissa kuin meillä Suomessa. Ilmaston lämpenemiselle on jo mahdollista laskea hinta.

Tiedämme, ettei mikään tule ihmiskunnalle niin kalliiksi kuin ympäristön laiminlyöminen. Maapalloja on vain yksi. Kaikkein typerintä ilmastopolitiikkaa on kuitenkin eriarvoisuuden kasvattaminen. Vain riittävän hyvinvoiva pystyy huolehtimaan paitsi itsestään, myös ympäröivästä maailmasta. Se on totta niin kehitysmaissa kuin Suomessa. Siksi vain kestävä talouspolitiikka yhdistää sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, ekologisen kestävyyden ja pelastaa maailman.

Ke, 2014-12-17 20:18

Euroopan parlamentti hyväksyi joulukuun täysistunnossa päätöslauselman, joka tukee Palestiinan valtion tunnustamista ja kahden valtion ratkaisua. Päätöslauselman valmisteli parlamentin viisi poliittista ryhmää ja sen puolesta äänesti 498 jäsentä.

Päätöslauselma on vahva viesti Euroopan maille, että Palestiinan valtion tunnustaminen on Lähi-idän rauhanprosessin puolelle asettumista. Suomen olisi vastattava tähän viestiin mahdollisimman pian.

Tunnustaminen ei tarkoita asettumista israelilaisia vastaan, vaan asettumista rauhan puolelle. Palestiinan valtion perustaminen ja sinne elinkelpoisien olosuhteiden luominen ovat edellytyksiä sille, että alueelle saadaan rauha. Palestiina täyttää jo kaikki kansainvälisen oikeuden kriteerit valtiolle: Sillä on alue, kansa ja hallitus.

Suomen olisi nyt seurattava Ruotsin esimerkkiä ja Euroopan parlamentin päätöslauselman hengessä tunnustaa Palestiinan valtiollinen asema ja edistää kaikin keinoin rauhanneuvotteluita Israelin ja Palestiinan välillä. Väkivalta alueella on saatava loppumaan. Kahden elinkelpoisen valtion rakentaminen mahdollistaa rauhan.

 

Ke, 2014-12-17 15:39

Esitin tämän kysymyksen eilen eduskunnassa työministeri Ihalaiselle. Käsittelimme Työ-ja elinkeinoministeriön budjettia, jonka esittelypuheenvuorossaan Ihalainen totesi, että starttiraha on monelle työttömälle hyvä keino työllistää itsensä.

Tämä pitää paikkansa. Työttömyys on kuitenkin kasvanut niin, ettei starttiraha enää riitä kaikille. Työllistämisen määrärahat ovat koko maassa niukat. Totesinkin tämän puheenvuorossani Ihalaiselle:

"Esimerkiksi Uudellamaalla työllistämisen määrärahoja on niin vähän, että starttirahaa voidaan ensi vuonna myöntää käytännössä 10 miljoonaa euroa vähemmän kuin tänä vuonna on myönnetty. Uudenmaan ely-keskus on lisäksi joutunut linjaamaan siten, että starttirahapäätöksiä tehdään aikaisempaa harvemmin ja aikaisempaa lyhyemmälle ajalle".

Samaan aikaan yhä useampi on työttömänä ansiosidonnaisella eikä uskalla työllistää itseään. Jos TE-toimisto tulkitsee henkilön yrittäjäksi, voi seurauksena olla työttömyysturvan menettäminen kokonaan. STM perustelee tätä sillä, ettei työttömyysturvaa ole tarkoitettu yritystoiminnan tukemiseen.

Suomessa työttömyysturvalla ei ylipäätään saa tehdä mitään, minkä salliminen ei ole tapahtunut jonkun enemmän tai vähemmän diktatorisen komission armosta. Esimerkiksi omaehtoisen opsikelun salliminen työttömänä on edelleen enemmän tai vähemmän sattumanvaraista ja johtaa usein mielivaltaisiin päätöksiin. Omaehtoinen opiskelu sallitaan, jos se voi parantaa henkilön työllistymisen mahdollisuuksia. Kuka tätä on pätevä arvioimaan aukottomasti?

Tapasin kerran eräällä asukastalolla miehen, joka oli siellä kuntouttavassa työtoiminnassa eli voiteli voileipiä toisille työttömille. Mies oli irtisanottu Nokialta, ja hän olisi halunnut suorittaa insinöörin tutkintonsa päälle lisäopintoa yliopistolla. Tämä oli kuitenkin TE-toimistossa katsottu turhaksi työllistymisen kannalta. Mies oli silmin nähden ahdistunut ja turhautunut.

Olemme siis luoneet systeemin, joka pitää työttömyyttä parempana vaihtoehtona kuin itsensä työllistämistä, opiskelua, eteenpäin pyrkimistä, mielekästä tekemistä ja toivoa itsensä elättämisestä. Systeemi on järjetön eikä meillä ole siihen pitkään edes varaa.

Itse kannatan perustuloa - tietenkin. Se vapauttaisi kaikki työttömät tekemään työtä kuin työtä vailla pelkoa putoamisesta byrokratian tulottomaan ja tunteettomaan loukkuun. Mutta niin kauan kuin suuret työmarkkinajärjestöt ja SDP ovat perustulolle penseitä, kannattaa ajaa myös muita työttömien kyykyttämistä ja työnteon esteitä vähentäviä keinoja. Työnteon salliminen ansiosidonnaisella on siksi keskustelemisen arvoinen ajatus.

Vastaväite kuuluu, että yrittäjämäisen toiminnan tukeminen työttömyysturvalla vaarantaisi kilpailuneutraliteetin tai asettaisi yrittäjät eriarvoiseen asemaan keskenään. Mietin tähän kahta ratkaisua :
1) työskentely yrittäjämäisesti ansiosidonnaisella työttömyysturvalla olisi vaihtoehto starttirahalle mutta ei söisi oikeutta hakea starttirahaa jatkossa;
2) oikeus yrittäjämäiseen työskentelyyn ansiosidonnaisella olisi määräaikainen.

Sosiaaliturvalainsäädäntö on rakennettu sille oletukselle, että kaikki työssäkäyvät voidaan jaotella joko palkansaajiin tai yrittäjiin. Systeemi hukkaa ne, jotka toimivat välissä. Siirtyminen yrittäjästä palkansaajaksi, palkansaajasta apurahansaajaksi ja apurahansaajalta toimeksiannolle ei välttämättä kerrytä senttiäkään ansiosidonnaista. Tietääkseni Akava on kuitenkin ehdottanut jonkinlaista ns. yhdistelmäturvan mallia, jossa ihminen voisi siirtyä joustavasti palkansaajasta yrittäjäksi.

Palkansaaja-yrittäjä -kahtiajaon purkaminen on kuitenkin vaikeaa, koska aina, kun alkaa keskustelu turvan maksamisesta, kolmikannan osapuolet nostavat kätensä pystyyn. Työttömyys aiheuttaa kuitenkin kuluja ja tappiota, jossa maksajana on koko yhteiskunta.

Entä mitä ministeri vastasi?

"Alanko-Kahiluoto pohti ääneen, että voisiko tavallaan - kun meillä kuitenkin näitä itsensä työllistäjiä ja yksinyrittäjiä ja pk-yrittäjiä on paljon, tai sitä polkua halutaan edesauttaa - ajatella tämmöistä työttömän starttirahaa. Tämä keskustelu on parastaikaa käynnissä, ajatus siis siitä, että voisiko työttömyysturvaa vähän matkaa, jonkun pätkän, jatkaa, vaikka on siirtynyt työttömyydestä yrittäjäpolun valitsemiseen. Tämä ei ole saanut jakamatonta kannatusta sen takia, että työttömyysturvajärjestelmää ja sen rahoitusta ja periaatteita ei oikein tähän tarkoitukseen ole tehty, mutta näitä keskusteluja jatketaan. Ainakin starttirahaa voitaisiin kehittää siihen, että se edesauttaisi nimenomaan tässä alkuvaiheessa ehkä paremmin vielä, ja siihen, voisiko sitä tasoa vähän tarkistaa, vaikka keston kustannuksella, että saataisiin alkuvaiheeseen parempaa tukea. Tämä on nyt meillä neuvottelujen ja valmistelujen kohteena."

Voimia neuvotteluihin niille, joita yhteiskunnan jakautuminen työssäkäyviin ja pudonneisiin kiinnostaa. Yhteiskunta ei hyödy siitä, että vain työn syrjästä kiinni saaneiden sosiaaliturvaa puolustetaan ja muut jätetään nököttämään sohvalle: OECD:n tuoreen selvityksen mukaan tuloerojen kasvu on leikannut Suomen kasvusta 9 %-yksikköä 80-luvun jälkeen. Vain Meksikossa ja Uudessa Seelannissa tuloerot leikanneet kasvua enemmän.

Sivut