Blogi

Kasvupaketti oikeilla raiteilla

Pidin tänään eduskunnassa Vihreän eduskuntaryhmän puheen koskien uuden hallituksen ohjelmaa.

Vihreä eduskuntaryhmä on erittäin tyytyväinen siihen, että hallitus vauhdittaa Tampereen kaupunkiraitiotien, Pisara-radan ja Länsimetron jatkon toteutumista. Päätökset merkitsevät 340 miljoonan euron panostusta raideliikenteeseen seuraavien neljän vuoden aikana. Kasvupaketti on kirjaimellisesti oikeilla raiteilla. Joukkoliikenteeseen investoiminen auttaa vähentämään ilmastopäästöjä, helpottaa ihmisten liikkumista ja vauhdittaa kohtuuhintaisten asuntojen rakentamista.

Asumisen kalleus on työttömyyden ohella merkittävin kaupunkiköyhyyttä aiheuttava tekijä, joten asuntotuotannon vauhdittaminen suurten kaupunkien liikenneratkaisuilla on eriarvoisuuden vähentämisenkin näkökulmasta välttämätöntä. Myös homekoulujen korjaaminen lisää työpaikkoja ja hyvinvointia.

Vihreä eduskuntaryhmä on erittäin tyytyväinen myös siihen, että hallitus on sitoutunut vähähiilisen yhteiskunnan rakentamiseen. Ilmastolaki on tästä vahva osoitus. Suomen ei kannata maksaa fossiilisesta energiasta muille kun se voi nojata kotimaiseen uusiutuvaan energiaan, joka tuo samalla työtä Suomeen. Vihreiden mielestä on järkevämpää valita mieluummin kotimainen hajautettu energia kuin venäläinen ydinenergia.

Laadukas ja tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä on avain maamme uuteen nousuun. Siksi pidimme edelleen kiinni siitä, että korkeakouluihin ei tule lukukausimaksuja. Vihreiden ansiota on, että neuvotteluissa esiin tulleet esitykset lukukausimaksuista hylättiin ja koulutus säilyy kaikille maksuttomana. Esitimme myös, että yliopistojen perustutkimusta ja -opetusta tuetaan lisärahoituksella. Tulemme huolehtimaan, että budjettiriihessä käydään vakava keskustelu perusopetuksen vahvistamisesta. Jokaisella oppilaalla on oikeus tarvitsemaansa tukeen eikä perusopetuksesta saa enää säästää.

Vihreiden edellyttämää oikeudenmukaista politiikkaa on lapsilisäleikkauksen kohtuullistaminen uusilla päätöksillä, jotka parantavat nimenomaan pienituloisten lapsiperheiden asemaa.

Hallitus jatkaa toimia työn ja sosiaaliturvan paremmaksi yhteensovittamiseksi. Pätkätyöläiset ja muu prekariaatti ansaitsevat kaikkien poliittisten puolueiden huomion, sillä uudessa työssä on uuden kasvun mahdollisuus. Vihreiden esityksestä neuvotteluissa sovittiinkin, että hallitus tulee parantamaan itsensä työllistäjien ja pienyrittäjien asemaa.

Kaiken kaikkiaan hallitusohjelma on eteenpäin katsova ja uutta luova. Viimeiset täsmennykset tehtyihin linjauksiin tehdään syksyn budjettiriihessä. Vihreille on tärkeää, että eriarvoisuuden vähentäminen ja vastuullinen ympäristöpolitiikka kulkevat käsi kädessä. Siitä tulemme huolehtimaan myös syksyn neuvotteluissa.

Ryhmäpuhe luettavissa kokonaisuudessaan täällä.

Koulupudokkaalle oikeaa apu - ei uhkasakkoa

Hallituksen sisällä on ollut keskustelua siitä, pitäisikö oppivelvollisuusikää nostaa 17 ikävuoteen ja miten se tulisi toteuttaa. Vihreän eduskuntaryhmän näkemys on se, että tärkeintä on auttaa niitä nuoria, jotka uhkaavat syrjäytyä koulutuksen ulkopuolelle. Oppivelvollisuusiän nostaminen ei ole tähän oikea keino.

Demareiden ajamassa mallissa oppivelvollisuusiän nostaminen koskisi kaikkia nuoria ja velvoittaisi kuntia järjestämään maksuttomat oppimateriaalit, työvälineet ja koulukuljetukset kaikille nuorille vuoden nykyistä pidempään. Oppimateriaalit ja -välineet ostettaisiin myös niille nuorille, joilla ei ole ongelmia opiskelumotivaatiossa tai joiden perheillä ei ole taloudellisia vaikeuksia opintojen hankkimiseksi. Ellei nuori hakisi jatko-opintopaikkaa, hänelle ja hänen perheelleen langetettaisiin uhkasakko.

Oppivelvollisuusiän mekaaninen nostaminen ei Vihreän eduskuntaryhmän mielestä ole oikea keino syrjäytymisuhan alla olevien nuorien auttamiseen. Ylipäätään syrjäytymisen ehkäisyyn ei ole oikotietä, ja siksi mikään pakko tai uhkasakko ei ole oikea keino auttaa opinnoissa kompuroivaa nuorta tai hänen perhettään.

Ongelmana demareiden esityksessä on, ettei se puutu riittävästi syrjäytymisvaarassa olevien nuorten ongelmiin. Maksuttomat koulukirjat eivät auta oppimisvaikeuksista, päihdeongelmista tai masennuksesta kärsivää nuorta.

Jopa 19 prosenttia 20-24-vuotiaista nuorista  jää ilman peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa. Kaiken koulutuksen ulkopuolelle jää vuosittain noin 3 700 nuorta. Nämä nuoret eivät ole 10-luokalla, työpajalla, kuntoutuksessa eivätkä ammatilliseen koulutukseen valmistavassa koulutuksessa. Opiskelupaikkoja tai joustavan koulutuksen mahdollisuuksia pitää olla riittävästi siellä, missä nuoretkin asuvat.

Suurin riski pudota on peruskoulusta valmistuvilla nuorilla. Tärkeintä olisi siksi saada kaikille nuorille riittävät valmiudet jatkaa peruskoulun jälkeen. Armovitoset syrjäyttävät armotta. Siksi oppivelvollisuusiän nostamiseen varatut miljoonat kannattaisi mieluummin käyttää (erityis)opetukseen kohdistuvien säästöjen purkamiseen. Peruskoulu on tasa-arvoisen koulutuksen perusta. Koulutuksesta säästäminen syrjäyttää ja luo eriarvoisuutta.

Tärkeää olisi myös kehittää joustavan opiskelun mahdollisuuksia. Kaikki nuoret eivät pärjää pulpettiin sidotussa, teoreettisessa opetuksessa. Esimerkiksi Helsingissä on menestyksekkäästi kokeiltu joustavan perusopetuksen ns. JOPO-luokkia. Ideana joustavassa opetuksessa on, että nuori voi oppia vuoroviikoin työelämässä, vuorotellen peruskoulussa. JOPO-opetus auttaa kouluun motivoitumattomia tai oppimisvaikeuksista kärsiviä oppilaita jaksamaan koulussa paremmin ja motivoi suorittamaan peruskoulun loppuun. OAJ ja  eduskunnan tarkastusvaliokunta ovat tukeneet JOPO-opetuksen kehittämistä syrjäytymistä vähentävänä toimintamallina.

Oppisopimuskoulutus nähdään usein vaihtoehtona nuorille, joille teoreettinen tai ryhmämuotoinen opiskelu ei sovi. Oppisopimuskoulutus on nykyään mahdollista kuitenkin vasta toisella asteella peruskoulun jälkeen, jos nuori on selvinnyt sinne saakka. JOPO-luokat toisivat joustavan opiskelun mahdollisuuden jo perusopetukseen. Näin moni turha putoaminen kesken perusopetuksen voitaisiin ehkäistä ajoissa.

 

 


 

Asumistukeen Vihreiden ajamia parannuksia

Eräs tämän kevään ilonaiheistani on uusi asumistukilaki, joka selkeyttää asumistukijärjestelmää ja parantaa erityisesti pienituloisten lapsiperheiden asemaa. Hallituksen lakiesitys käsiteltiin ja hyväksyttiin sosiaali- ja terveysvaliokunnassa viime viikolla.

Laki korottaa enimmäisvuokran määrää. Lapsiperheillä asumistuen nousu on uudistuksen ansiosta keskimäärin 36 euroa kuukaudessa. Esityksessä on huomioitu enimmäisasumismenojen korotus 50 eurolla kuukaudessa, joka sovittiin jo kolmen vuoden takaisissa hallitusneuvotteluissa, sekä vuokran omavastuuosuuksien alentaminen 8 prosentilla.

Lakiin sisältyy myös asumistuen 300 euron suojaosa ansiotuloja saavalle. Asumistuen ennakointi tulee myös helpommaksi, kun asumistukea saavalla on oikeus ansaita 300 euroa kuukaudessa tuen pienentymättä. Aikaisemmin olemme jo päättäneet vastaavasta 300 euron suojaosasta työttömyysturvaan. Yhdessä molemmat suojaosat parantavat pienituloisen mahdollisuuksia tehdä lyhytaikaista työtä ja vähentävät toimeentulotuen tarvetta.

Asumisen kalleus on etenkin suurissa kaupungeissa työttömyyden ohella merkittävin köyhyyttä aiheuttava syy. Työmarkkinatuen ja/tai asumistuen saajista useimmat ovat myös toimeentulotuen saajia. Yhdessä nämä etuudet muodostavat katiskan, josta työttömän on ollut vaikea omin avuin päästä pois. Työttömyysrahan ja asumistuen suojaosat ovat apu, jonka avulla työttömyydestä on myös mahdollista ponnistaa pois.

Uusi laki pitää sisällään pienen, mutta oikeudenmukaisuuden näkökulmasta merkittävän muutoksen: lapsen tulot tai omaishoidontuen hoitopalkkiot eivät enää vaikuta ruokakunnan asumistukeen. Jatkossa esimerkiksi lapsen kesätienestit tai harrastusstipendit eivät voi vähentää asumistukea.

Asumistuki on nykyisin yksi vaikeaselkoisimmista sosiaaliturvan muodosta. Jatkossa enimmäisvuokrat lasketaan yksinkertaisesti vain asunnon sijainnin ja ruokakunnan koon mukaan. Enää asumistukeen asunnon ominaisuudet (koko, varustetaso tai lämmitysjärjestelmä) eivät vaikuta asumistukeen. Nykyisten monimutkaisten ja sekavien kriteerien mukaan asumistuen määrään vaikuttavat asunnon vuokran, pinta-alan ja sijainnin lisäksi asunnon ominaisuudet, kuten valmistumis- ja perusparannusvuosi, lämmitysjärjestelmä ja varustetaso. Näitä ei jatkossa enää kytätä. Omavastuu on aina 20 % hyväksyttävistä menoista ja kasvaa lineaarisesti, mikä helpottaa omavastuun ennakointia.

Jatkossa tukea myönnetään enimmäisasumismenojen määrään asti myös isompiin ja neliövuokraltaan kalliimpiin asuntoihin. Vuokra-asunnoista on huutava pula, joten tämä on perusteltua. Myöskään omaisuus ei enää jatkossa vaikuta asumistuen määrään. Puhelinosaketta ei siis tarvitse myydä saadakseen asumistukea. Vähämerkityksistä ei ole sekään, että uuden lain ansiosta asunnon vaihtaminen tulee asukkaalle nykyistä helpommaksi. Esimerkiksi työn perässä on helpompi liikkua.

Asumistuen suurin ongelma on nykyisin siinä, että todelliset vuokrat ovat karanneet kauas asumistuen ulottumattomiin. Jatkossa kuilu todellisen vuokran ja asumistuen välillä ei enää repeä, sillä asumistukea tarkistetaan vuosittain sekä kansaneläkeindeksin että tilastokeskuksen vuokraindeksin mukaan.

Asumistukilain uudistus ei kuitenkaan ratkaise sitä ongelmaa, että vuokrat ovat jo ehtineet revetä kauas todellisista vuokrista. Tätä kuilua lailla ei kurota umpeen, vaikka kuilu ei enää jatkossa kasvakaan. Etenkin suurissa kaupungeissa asumisen kalleus on suuri ongelma ja erityisesti yksin asuvien asema vaikea.

Asumistukilaki parantaa pienituloisten tilannetta, mutta monta ongelmaa jää edelleen ratkaisematta. Vihreän eduskuntaryhmän mielestä olisi perusteltua sallia asumistuessa nykyistä enemmän kuntakohtaista vaihtelua. Tämä tarkoittaisi, että nostaisimme asumistukea siellä, missä asuminen on kalliimpaa. Korotus ei edes tulisi kovin kalliiksi, sillä asumisen hintaa paremmin vastaava asumistuki pienentäisi toimeentulotukimenoja. Tätä ehdottaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos tuoreessa julkaisussaan Kaikenikäisten Suomi (2013).

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin saada asumisen hintaa alas. Tämä taas ei onnistu ilman riittävää asuntotuotantoa ja etenkin kohtuuhintaisten asuntojen rakentamista, josta suuri vastuu on asuntoministerin salkkua hallussaan pitävillä sosiaalidemokraateilla.

Sotesta - isän muistolle

Isä meni toukokuun puolivälissä päiväkirurgiseen leikkaukseen yliopistolliseen sairaalaan. Isä sai leikkaushavaan sairaalabakteerin ja joutui teholle viikko leikkauksen jälkeen, samana päivänä kun koululaisten kesäloma alkoi. Isä kamppaili hengityskoneessa 2,5 kuukautta ja kuoli elokuussa, samana päivänä kun koulut alkoivat.

Isän sairaalassaolon aikana näin, miten sairaanhoitajat kirjaimellisesti juoksivat pitkin käytäviä ja yrittivät pitää potilaita hengissä. Oli lääkärilakko. Lääkäreiden palkka nousi, isä kuoli, minä lähdin politiikkaan.

Olen mukana ministeri Huovisen soteryhmässä, jonka pitäisi saada Suomeen tasavertaiset sosiaali- ja terveyspalvelut kaikille. Dead line oli eilen, toukokuun viimeisenä. En tiedä, miten meille käy.

Isä asui yksin, hänellä oli pitkäaikaissauraus, mutta silti hänet kotiutettiin seuraavana päivänä leikkauksen jälkeen ilman mitään jälkihoitoa. Vielä viikko ennen isän kuolemaa lääkäri totesi, ettei heillä ole varaa menettää niin kallista potilasta kuin isäni.

Edelleen Suomella on varaa olla välittämättä ihmisistä ajoissa. Siksi on tärkeää, että työryhmiä on ja niissä yritetään oikeasti onnistua. Meillä ei ole varaa epäonnistua.

Ensi viikko on sotessa ratkaiseva.

Lapsiperheiden kotipalvelusta tehtävä subjektiivinen oikeus

Olin puhumassa mielenosoituksessa, jossa kukaan paikalla olija ei varmasti olisi halunnut olla. Lastensuojelu, koki sen missä roolissa tahansa, on raskas asia.

Muistan aina, kun tuoreena helsinkiläisenä valtuutettuna sain puhelinsoiton henkilöltä, joka kertoi olevansa lastensuojelun työntekijä helsinkiläisessä vastaanottokodissa. Työntekijä ei halunnut kertoa nimeään, koska pelkäsi, ettei työnantaja, siis Helsingin kaupunki, hyväksyisi yhteydenottoa poliitikkoon.

Lastensuojelun työntekijä oli huolestunut huostaan otettujen lasten vastaanottokodin homeongelmasta. Tilat olivat ala-arvoisessa kunnossa, mutta Helsingin sosiaalivirasto ei ollut kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Menin paikalle, ja se mitä näin, oli pysäyttävää.

Aurinkoisena toukokuun päivänä on vaikea kuvitella silmiensä eteen entistä poliisilaitosta, jossa vastaanottokoti toimi, ja sen alakerran putkaa, ikkunatonta tilaa, joka toimitti laitoksessa eristyshuoneen virkaa. Sittemmin tämä vastaanottokoti sai toimintaansa varten asianmukaiset tilat – mutta vasta sen jälkeen, kun olin tuonut asian esiin ja eduskunnan oikeusasiamies oli ottanut tutkittavakseen Helsingin lastensuojelun tilojen terveellisyyden.

En muistele tätä tapahtumaa nostaakseni omaa häntääni, vaan tuodakseni esimerkin kautta esille sen, miten lastensuojelun ongelmiin puututaan usein aivan liian myöhään – vasta silloin, kun homeiset tilat, lastensuojelun tragediat tai lastensuojelun asiakasperheiden kokemat vääryydet nostetaan lehtien otsikoihin. Näin ei saisi olla.

On karmeaa, etteivät lastensuojelun työntekijät uskalla puhua työoloistaan omilla nimillään. Vielä karmeampaa on se, että he eivät koe tulevansa kuulluiksi, kun vihdoin uskaltavat yhteyttä ottaa.

Hallitusohjelmassa luvataan, että kaikki keinot huostaanottojen välttämiseksi otetaan käyttöön. Lupaus edellyttää kaikkien lapsiperheiden ehkäisevien palveluiden vahvistamista. Tärkein näistä on lapsiperheiden kotipalvelu. THL on laskenut, että yksi lastensuojelun laitospaikka maksaa vuodessa saman verran kuin 3000 tuntia kotipalvelua. Ei ole yhtään inhimillistä, taloudellista eikä rationaalista syytä sille, että tinkisimme lapsiperheiden avusta edes laman aikana.

Suomessa otetaan huostaan 4 000 lasta vuosittain. Kuinka monta huostaanottoa voitaisiin välttää, jos varhainen tuki, etenkin lapsiperheiden kotiapu, olisi kunnossa?

Aivan liian usein avun hakemisen estää pelko siitä, että avunpyyntö johtaa lastensuojeluilmoitukseen - pelätään, että lapset viedään pois, jos tunnustaa olevansa poikki, väsynyt, uupunut - ettei jaksa enää. Mutta kukapa väsyisi omiin lapsiinsa? Ei kukaan. Väsymykseen on monia syitä, jotka saattavat olla niin ylivoimaisia, ettei omista lapsista jaksa huolehtia. Silloin tarvitaan ulkopuolista apua.

Sosiaalihuoltolain mukaan kunnan pitää antaa kotipalvelua uupumuksen, sairauden, synnytyksen tai vamman perusteella, jos esimerkiksi suoriutuminen lastenhoidosta sitä edellyttää. Palveluun ei kuitenkaan ole subjektiivista oikeutta. Lapsiperheen kotipalvelun pitäisi olla subjektiivinen oikeus, jonka tarpeesta ei ”rangaistaisi” lastensuojelun merkinnällä.

Eerikan tragedia nosti esiin havainnon, ettei tieto avun tarpeesta kulkenut viranomaiselta toiselle, ja ettei ilmoituksia otettu vakavasti. On puhuttu myös siitä valtavasta työtaakasta, joka jokaisella lastensuojelun työntekijällä on.

Lastensuojelun työntekijät sanovat usein, että he eivät ehdi auttaa koko perhettä. Asiakkaita on yksinkertaisesti liikaa. Siksi lakiin pitäisi saada selkeä normi sille, kuinka monta asiakasperhettä yhdellä lastensuojelun sosiaalityöntekijällä saa olla. Eivät ainoastaan lapset ja perheet tarvitse suojelua, myös lastensuojelun työntekijät tarvitsevat sitä. Heidän jaksamisestaan on huolehdittava. Se ei voi tapahtua kuin lainsäädännön kautta.

Oikea-aikainen apu on mahdollista vasta silloin, kun kunnilla on riittävä määrä sosiaalityöntekijöitä, kouluterveydenhoitajia, kuraattoreita ja kotipalvelun perhetyöntekijöitä, ja kun näiden toimijoiden yhteistyö sujuu.

Varhaisen tuen puutteesta kertoo kuitenkin karusti teini-ikäisten huostaanottojen räjähdysmäinen kasvu. Oppilashuollossa ja nuorten mielenterveyspalveluissa on vakavia puutteita. Olen siksi hyvilläni siitä, että oppilas- ja opiskelijahuoltolakiin saatiin viimein tällä hallituskaudella merkittäviä parannuksia. Koulu on se paikka, joka tavoittaa kaikki lapset ja nuoret. Koulun oppilashuollon kuraattorit, psykologit ja kouluterveydenhoitajat ovat keskeisessä asemassa ja voivat puuttua, jos heillä on riittävästi aikaa hoitaa työtään.

Meidän on myös vihdoin opittava, että samalla tavoin kuin ihminen on kokonaisuus, myös perhe on kokonaisuus: niissä perheissä, joissa vanhemmilla on mielenterveyden ongelmia, 25 prosenttia lapsista sairastuu masennukseen ennen kuin ehtii täyttää 25 vuotta. Lohdullista onkin mielestäni se, että ilman opiskelupaikkaa oleville nuorille säädettiin oikeus Kelan kuntoutusterapiaan. Enää nuoren ei tarvitse olla jo kiinni opiskelupaikassa ollakseen oikeutettu Kelan kuntouttavaan terapiaan.

Yleisin yksittäinen syy lastensuojelutarpeeseen ovat vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat. On hullua puhua päihdeäitien pakkohoidosta niin kauan kuin raskaana olevilla äideillä ei ole subjektiivista oikeutta kiireelliseen päihdehoitoon.

Päihde- ja mielenterveystyötä pitää vahvistaa ja varmistaa, että yhteistyö lastensuojelun ja mielenterveyshuollon välillä toimii. Sosiaali- ja terveydenhuollossa tulisi varmistaa lastensuojelun ja mielenterveyshuollon välisen yhteistyön toimivuus, jotta lapsia ei sijoitettaisi lastensuojelulaitoksiin väärin perustein. Nyt lasten ja nuorten psykiatria saattaa ohjata sijaishuoltoon sellaisia lapsia, jotka ensisijaisesti tarvitsisivat terveydenhuollon palveluita.

Imatralla on panostettu kotipalveluun ja ennaltaehkäiseviin palveluihin, minkä ansiosta huostaanotot ovat vähentyneet ja lastensuojelun luvut ovat kääntyneet laskuun. Imatralla annetaan nimenomaan konkreettista apua kotiin ajoissa, ilman viranomaisarmeijaa ja ylhäältä tulevaa neuvontaa. Imatralla myös kulut ovat kääntyneet laskuun!

Imatran ennaltaehkäisevän työotteen menestys osoittaa, että sosiaalipalvelut on ihan oikeasti nähtävä investointina, jolla on mahdollista tehdä tuottoa. Tuotto voidaan mitata paitsi aineettomana hyvinvointina, myös yhteiskunnan pahoinvoinnin, syrjäytymisen ja rikosten vähentymisenä.

Olen itse niin sanotun parlamentaarisen sote-työryhmän jäsen, jonka tehtävänä on uusia Suomen sosiaali- ja terveydenhoitojärjestelmä toimivaksi kesään mennessä. Eräs muistilappuni sote-ryhmässä on tämä: varmista, että Imatran malli voidaan ottaa käyttöön koko maassa.

Veronkierto kuriin EU-yhteistyöllä

Kansalaisjärjestö Finnwatch julkaisi viime viikolla selvityksen työeläkesijoittamisesta. Selvityksen mukaan huomattava osa työeläkevaroistamme - vähintään 37 miljardia euroa - on sijoitettuna veroparatiiseihin rekisteröityihin rahastoihin. Joillakin työeläkelaitoksilla veroparatiisirahastot muodostavat jopa 60–70 prosenttia sijoitussalkusta. Työeläkeyhtiöt ovat veroparatiisisijoituksissaan suosineet erityisesti Luxemburgia, Ceymansaaria sekä Irlantia.
 
Työeläkelaitosten yhteenlaskettu sijoitusvarallisuus on yli 160 miljardin euron arvoinen. Ne ovat siten merkittäviä sijoittajia rahamarkkinoilla. Työeläkelaitosten lakisääteinen tehtävä on huolehtia siitä, että varat riittävät tulevaisuudessakin eläkekulujen hoitamiseen. Järjestelmä on yhä enemmän sijoitustuottojen varassa, sillä väestön ikääntyessä nopeasti eläkkeisiin kuluu enemmän rahaa kuin eläkemaksut tuottavat. Sijoitustuottojen synnyttäminen keinotekoisia verojärjestelyjä käyttämällä on kuitenkin kestämätöntä. Myös julkisten eläkelaitosten pitää noudattaa sijoittamisessaan avoimuutta ja vastuullisen veronmaksun periaatteita.

Tarvitsemme konkreettisia toimia veronkierron kitkemiseksi. Vihreät on hallituksessa ajanut vahvasti sitä, että hallitus julkistaisi veronkierron vastaisen toimenpideohjelman, jonka avulla veroparatiisit ja veronkierto on mahdollista laittaa kuriin. Tämä toimintasuunnitelma julkistettiin vihdoin viime viikolla. Mukana on Vihreiden ajama kirjaus siitä, että valtion enemmistöomistamat yhtiöt velvoitetaan raportoimaan veroistaan maakohtaisesti. Uudistus tarkoittaa, etteivät valtion omistamat yhtiöt voisi tahkoa voittoa maksamalla veronsa alhaisemman verotuksen maihin. Yhteiskuntavastuullinen yritys hoitaa myös veronsa vastuullisesti.
 
Vihreät haluavat puuttua myös siirtohinnoitteluun, jolla tarkoitetaan hinnoittelua samaan konserniin kuuluvien yhtiöiden välisissä liiketoimissa. Lisäksi olemme ajaneet EU-maiden omaa mustaa listaa veroparatiiseista.

Kannatamme myös maakohtaista talousraportointia, joka velvoittaisi yritykset raportoimaan tuloksestaan ja maksamistaan veroista maakohtaisesti. Silloin olisi helppo selvittää, millä yrityksellä on veroparatiisimaissa todellista liiketoimintaa, ja mikä yritys hyödyntää veroparatiiseja vain välttääkseen veroja.

Europarlamentissa on tärkeää edistää monenkeskistä verotietojen vaihtoa, jonka ansiosta maan ei veronkiertoa epäillessään tarvitsisi esittää erillisiä tietopyyntöjä muihin maihin, vaan verotiedot olisivat käytössä automaattisesti.
 
EU:ssa menetetään vuosittain verotuloja noin 1000 miljardia euroa harmaan talouden ja verovälttelyn vuoksi. Erityisen suuri ongelma veropako on kuitenkin kehitysmaille, jotka tarvitsisivat verotulot köyhyyden ja nälänhädän vähentämiseen.

Taistelu veroparatiiseja vastaan on koko maailman etu, mutta siinä onnistuminen edellyttää yhteisiä pelisääntöjä ja yhteistyötä. Onkin yllättävää, etteivät kaikki puolueet kannata konkreettisia keinoja verovälttelyn lopettamiseksi, vaikka ne sinänsä kritisoisivat harmaata taloutta.

Kansalaisjärjestö Finnwatch selvitti vastikään, miten puolueet ja EU-ehdokkaat suhtautuvat veronkiertoon ja siihen puuttumiseen. Vihreät vaativat nykyistä tiukempaa rahamarkkinoiden säätelyä kriisien ehkäisemiseksi ja veroparatiiseihin puuttumiseksi.
 
Verokikkailun lopettamiseksi tärkeintä on ymmärtää, että rahaliikenne ylittää maiden väliset rajat, minkä vuoksi myös rahamarkkinoiden ongelmien ratkaiseminen edellyttää maiden rajat ylittävää yhteistyötä.

Haastan Rinteen lunastamaan äijäfeministi-tittelinsä

Odotan innolla yhteistyötä SDP:n tuoreen puheenjohtajan Antti Rinteen kanssa. Pian on minihallitusneuvottelut, ja silloin varmasti näemme, miten Rinne aikoo lunastaa ”äijäfeministi”-tittelinsä.

Olen pitkään odottanut, että saisin demareista tukea Vihreiden vaatimuksille pätkätyöntekijöiden ja itsensä työllistävien aseman parantamiseksi. Ehkä nyt pääsemme rakentamaan tasa-arvoista, työelämän heikomman osapuolen huomioivaa työllisyys- ja talouspolitiikkaa.

Kuulisin mielelläni, mitä Antti Rinne ajattelee alla olevista teeseistä.

- Ihmisiä on kohdeltava yhdenvertaisesti riippumatta sukupuolestaan ja työn tekemisen muodosta. Työllä on nykyään monet kasvot. Työt eivät enää jäsenny yrittäjyys-palkkatyö –jaottelun kautta, jonka varaan suomalainen sosiaaliturva on pitkälle rakennettu. Työn käsite kaipaa päivittämistä. Uudet työn muodot on tunnustettava ja saatava sosiaaliturvan piiriin. Itsensä työllistäjät, freelancerit, osa-aikatyöntekijät, toiminimellä työskentelevät ja pienyrittäjät eivät saa unohtua, kun työelämäkysymyksiä ratkotaan miesvaltaisissa neuvottelupöydissä.

- Naisyrittäjille tarvitaan räätälöityjä tukimuotoja. Myös miesvaltaisten alojen on osallistuttava vanhemmuuden kustannusten maksamiseen. Itsensä työllistäjää ei saa jättää vaille työttömyys- ja eläketurvaa.

- Yksinasuva osa-aikatyöntekijä pääkaupunkiseudulla joutuu tukeutumaan toimeentulotukeen, sillä palkka ei riitä vuokraan, työmatkoihin, ruokaan saati kaikkeen muuhun elämässä tarvittavaan.

Entä mitä Rinne ajattelee perustulosta? Perustulo parantaisi esimerkiksi vastentahtoista osa-aikatyötä tekevien pienipalkkaisten myyjien asemaa ja vapauttaisi heidät toimeentulotukiriippuvuudesta.

- Hyvinvoinnin kasvua ei voi mitata pelkällä kasvottomalla bruttokansantuotteella. Tarvitaan uudenlaisia hyvinvoinnin mittareita, jotka huomioivat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristön tilan. Näin saadaan näkyväksi esimerkiksi kotityön ja muun markkinoiden ulkopuolella tehdyn työn merkitys yhteiselle hyvinvoinnille.

- Kuntien palveluleikkaukset jarruttavat naisten edellytyksiä käydä kodin ulkopuolella palkkatöissä. Taloudellisesti tiukkoina aikoina on huolehdittava siitä, että leikkaukset ja elvytyspaketit eivät kohdistu niihin, joiden edustus neuvottelupöydissä on heikompi kuin vientivetoisten teollisuusalojen.

Äijäfeministinä Antti Rinteellä on varmasti rohkeutta vastata toisen feministin haasteeseen.

Sosiaalista Eurooppaa pitää vahvistaa

EU:n kohtalonkysymys on se, mistä lähtökohdista sen politiikkaa tehdään: ollaanko kiinnostuneita vain kasvusta ja kilpailukyvystä, vai voiko EU vahvistaa myös sosiaalisesti oikeudenmukaista Eurooppaa.

Eurooppalaisista neljännes elää köyhyydessä. Se tarkoittaa yli 125 miljoonaa ihmistä ympäri Eurooppaa. Viidellä miljoonalla eurooppalaisella lapsella ei ole varaa kahteen kenkäpariin.

Viime vuosien talouskriisit ovat kasvattaneet köyhyyttä, vaikka jäsenmaat ovat sitoutuneet sen vähentämiseen. Talouden vakauttaminen on monissa maissa johtanut budjettileikkauksiin, joita on kohdistettu julkiseen sektoriin ja sitä kautta hyvinvointipalveluihin.

Se, miten leikkaukset kohdistetaan, on paljolti jäsenmaiden vastuulla. Kreikassa terveydenhoidon budjettia leikattiin 40%. Islannissa, jossa ulkomaanvelka nousi 600 %:iin ja bruttokansantuote romahti 13%, vastaavia menoleikkauksia ei ole tehty. Kreikan päättäjiä voi syyttää siitä, ettei Kreikka ole vähentänyt riittävästi korruptiota eikä sen taloudenpito ole ollut avointa ja rehellistä vaan jopa vilpillistä. Kreikan poliitikot ovat hoitaneet vastuunsa huonosti. Kreikkalaiset ovat myös sopeuttaneet vääristä asioista romahduttamalla terveydenhoidon ja koulutuksen. Myös meillä on etsitty säästöjä tekemällä päätöksiä, joiden todelliset säästövaikutukset ovat kyseenalaiset.

Kreikan poliitikot eivät ole yksin syllisiä. Myös ns. troikan (EU, Euroopan Keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahasto) ajama talouskuri on merkinnyt tavallisille kreikkalaisille seurauksia, jotka ovat olleet epäinhimillisiä. En kannata velkojen anteeksiantamista, mutta kannatan inhimillistä talouspolitiikkaa - esimerkiksi sitä, Kreikan velkojen takaisinmaksuajoissa ja koroissa joustetaan. Ei ole velkojankaan etu ajaa velallista niin ahtaalle, ettei tämä suoriudu veloistaan.

Kreikka on meille varoitus ja huono esimerkki: jatkossa talouskriisit eivät saa iskeä tavallisiin kansalaisiin yhtä pahasti kuin on tapahtunut Kreikassa. Sosiaalisesti oikeudenmukaisessa Euroopassa talouskriisejä ei maksateta tavallisilla ihmisillä, vaan pankit ja yritykset kantavat vastuun omasta osastaan.

Talouskriisin keskellä EU on unohtanut, että sillä piti olla myös sosiaalinen ulottuvuus. EU:lla on oma köyhyyden vähentämisen Eurooppa 2020-strategia, johon myös Suomi on sitoutunut. Olemme sitoutuneet siihen, että köyhien määrä Suomessa vähenee 150 000 vuoteen 2020 meneessä. Monet Euroopan maat eivät ole onnistuneet omissa tavoitteissaan näin hyvin. Suomessa perusturvaa on nostettu ja pienituloisimpien veroja kevennetty. Veropolitiikkamme on ollut tässä suhteessa oikeudenmukaista. Toisaalta osinkotulojen väheneminen on kaventanut sekin tuloeroja.

Kaikkialla Euroopassa ei olla tehty tietoista köyhyyttä vähentävää politiikkaa, kuten meillä. Käytännössä kunnianhimoisesta köyhyyden vähentämisen Eurooppa 2020 –ohjelmasta on tullut talouskriisin takia talouskriisin voittamisen ohjelma, jonka myötä sosiaalipolitiikan rooli on marginalisoitunut. Julkisen talouden tasapainottamisesta on tullut osa sosiaalipolitiikan agendaa. Olemme hyväksyneet ajatuksen, että talouden tasapainottaminen vähentää työttömyyttä eikä ainakaan lisää sitä, kun pankkeja ei päästetä kaatumaan.

Haluan uskoa, ettei Euroopan sosiaalinen malli ole kuollut, se on vain ollut hukassa. Ensimmäinen edellytys sosiaalipolitiikan palauttamiselle politiikan keskiöön on se, että ymmärretään sosiaalipolitiikan luonne. Talouspolitiikkaa ei tehdä irrallaan sosiaalipolitiikasta. Kaikilla poliittisilla päätöksillä voi olla sosiaalipoliittisia, ihmisten hyvinvointiin vaikuttavia seurauksia. Niin kauan kuin EU:lla on yhteinen talouspolitiikka, se tekee välillisesti myös yhteistä sosiaalipolitiikkaa.

Taantuman aikana myös sosiaalipolitiikalta on alettu edellyttää tuottavuutta ja sen näkyväksi tekemistä. Suomessakin on alettu puhua "osallistavasta sosiaaliturvasta". On alettu ajatella, ettei riitä, että sosiaaliturva pelastaa ihmisen nälästä; sen pitää myös osallistaa ihminen aktiiviseksi kansalaiseksi. Sosiaalipolitiikassa tehokkuus ei kuitenkaan ole aina mahdollista.

Suomessa taantuman hellittämisestä on alkanut näkyä merkkejä. Olemme saaneet uusia työllistäviä investointeja. Tässä tilanteessa ei pidä luopua köyhyyden vähentämisen tavoitteista. Kriisistä pitäisi oppia. Meidän tulisi oppia mittaamaan sitä, miten talousuudistukset vaikuttavat pienituloisimpien elämään ja millaisia seurauksia budjettien vakauttamisella on niin meillä kuin EU:ssa. Kreikan inhimillinen katastrofi ei mitenkään vastaa Euroopan arvoja.

Miten talouskriisit estetään vastaisuudessa on keskeinen kysymys senkin jälkeen, kun tästä kriisistä on selvitty. EU:n pitää korjata rahatalouden valuviat yhteisillä pelisäännöillä. Esimerkiksi verotuloja menetetään Euroopassa noin tuhat miljardia euroa joka vuosi veropetosten ja veronkierron takia. Se on kaikki pois eurooppalaisten hyvinvoinnista.

Istuvan hallituksen ohjelmassa on sovittu, että Suomi toimii eturintamassa kansainvälisen veronkierron lopettamiseksi. Parantamista tässä suhteessa varmasti vielä on. Hyvinvointivaltion rahoituspohja on kyettävä turvaamaan ja oleellisena keinona on veronkiertoon puuttuminen.

Finnwatchin tällä viikolla ilmestyneen kyselytutkimuksen mukaan suurin osa puolueista on halukkaita kitkemään veroparatiisitaloutta. Puolueita kuitenkin jakaa erityisesti se, kuinka tiukkaa sääntelyä veroparatiisien kitkemiseksi ollaan valmiita tekemään. Perussuomalaiset ei käytännössä kannata keinoja veronkiertoon puuttumiseksi. Veropohjan puolusteminen olisi kuitenkin kaikkien kansalaisten etu. Kun veroeurot eivät karkaa veroparatiiseihin, meillä on varaa terveyspalveluihin, koulutukseen ja heikoimpien auttamiseen.

Jo useampi poliitikko eri puolueista on tuonut esiin myös ehdotuksen yhteisöverotuksen minimitason sopimisesta. Se auttaisi suitsimaan hyvinvointia kurjistavaa verokilpailua. Yhteinen veropohja olisi niin jäsenmaiden kuin myös elinkeinoelämän edun mukaista.

EU-kansalaisten sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet voitaisiin turvata direktiivillä, joka takaisi Euroopan laajuiset perusturvan ja työelämän sääntelyn vähimmäiskriteerit. Tämä olisi tärkeää paitsi sosiaalisesti, myös siksi, että yhteisillä markkinoilla ei kilpailtaisi epäinhimillisillä työehdoilla. Hallitukset voisivat myös ottaa käyttöön lakisääteiset tai työehtosopimuksiin perustuvat vähimmäispalkat ja köyhyysrajan ylittävät vähimmäisturvan. Hyvinvoinnin vähimmäistaso olisi suhteessa kunkin maan kansalliseen elin- ja hintatasoon, eikä EU:n laajuinen ja samantasoinen minimi. Juuri tähän pyritään European minimum income -hankkeessa, jossa päämääränä on vähimmäistoimeentulo-ajatuksen saaminen EU-lainsäädäntöön.

Jos EU-tasolla voidaan ohjata luonnon monimuotoisuuden säilymisestä, ilmastosta ja monesta muusta asiasta, on syytä ohjata myös minimitoimeentulosta. Se vahvistaisi sosiaalisesti oikeudenmukaista Eurooppaa eikä tarkoittaisi laskua suomalaisille. Minimitoimeentuloturvasta pitäisi huolehtia kansallaisella tasolla. Kuten tiedämme, köyhyyden vähentäminen vähentää yhteiskunnan kuluja, kun ihmiset ovat terveempiä ja hyvinvoivempia ja työllisyysaste nousee.

Minimisosiaaliturvan avulla Euroopan unionin takaisi turvallisemman elämän kaikenikäisille kansalaisilleen. Iäkkäiden kansalaisten on voitava osallistua aktiivisesti taloudelliseen, sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Tämä tarkoittaa myös kunnollisten eläkkeiden takaamista. Nuorilla taas on oltava paremmat mahdollisuudet työhön ja koulutukseen. Jokaisen eurooppalaisen lapsen, myös paperittomien, tulee päästä kouluun.

Se, että EU:ssa on ongelmia, ei tarkoita että EU:sta pitäisi päästä eroon. Köyhyyden vähentämiseen pitää puuttua paitsi kansallisella tasolla, myös EU:n tasolla. On tietenkin pohdittava, kuinka pitkälle EU-maiden yhteisvastuun lisäämisessä voidaan mennä. Minimisosiaaliturvasta säätäminen ei tarkoittaisi yhteisvastuun lisäämistä, vaan uutta kriteeriä, josta kiinni pitämällä jäsenmaat saisivat olla unionissa mukana.

Eurosta eroaminen voi olla eräs tulevaisuuden visioista, ellei talousunionin ongelmia saada korjattua. EU tarjoaa neuvottelupöydän, jossa keinoista markkinoiden hallitsemiseksi ja sääntelemiseksi voidaan sopia. EU:n tärkein tehtävä on taata rauha Euroopassa, vähentää köyhyyttä ja estää ilmastonmuutos - siksi sitä kannattaa yrittää korjata.

Nyt on tärkeää pohtia myös sitä, millaisia köyhyyden vähentämisen keinoja pitää kirjata seuraavaan hallitusohjelmaan. Itselläni on jo monta ehdotusta.

Työelämän prekariaatin asemaa parannettava

Työelämä on muuttunut vauhdilla viimeisen kymmenen vuoden aikana. Vakituisten ja kokoaikaisten työsuhteiden tilalle ja rinnalle on tullut entistä enemmän erilaisia pätkä- ja silpputöitä. Reilusti yli puolet kaikista uusista työsuhteista on nimenomaan väliaikaisia, ei-vakituisia, ei-jatkuvia, ei-kokoaikaisia töitä.

Enemmistö silpputyöläisistä on naisia, sillä kolmikanta ei vieläkään ole saanut jaettua vanhemmuuden kustannuksia kaikkien työnantajien kesken. Vihreät kannattaa sitä, että myös miesvaltaisten alojen työantajat osallistuisivat vanhemmuuden kustannusten jakamiseen. Silloin myös nuori nainen olisi työnantajalle yhtä kannattava työntekijä palkattavaksi kun nuori mies.

Kaikkein nopeimmin kasvava joukko muuttuneilla ja moninaistuneilla työmarkkinoilla ovat itsensä työllistäjät. 2000-luvun alussa heitä oli 120 000, mutta tuoreimpien tilastojen mukaan itsensä työllistäjiä on jo noin 170 000 suomalaista. Enää kyse ei ole vain marginaalista ilmiöstä.

Keitä itsensä työllistäjät sitten ovat? Toisin kuin yleensä luullaan, itsensä työllistäjät eivät ole vain luovan työn tekijöitä. Itsensä työllistäjät ovat yksinyrittäjiä, ammatinharjoittajia, freelancereita ja apurahansaajia. Joukossa on muun muassa rakennusmiehiä, kampaajia, kosmetologeja, kääntäjiä, toimittajia, taiteilijoita, kirjanpitäjiä, akateemisia erityisasiantuntijoita, siivoojia. Itsensä työllistäjäksi sanotaan henkilöä, joka ei ole palkkatyösuhteessa eikä yrittäjä vaan toimii näiden välimaastossa. Työ on pääasiassa keikkaluontoista tai lyhytaikaista. Jatkuvan työsopimuksen sijaan itsensä työllistäjällä voi olla toimeksianto- tai konsulttisopimuksia.

Mistä itsensä työllistäjien määrän nopea kasvu sitten johtuu? Työnantajalle on helpompi ostaa työpanos itsensä työllistäjältä, sillä näin työnantaja välttää työnantajamaksut.

Työsopimuslain mukaan työtä tehdään vain joko työsuhteessa tai yrittäjänä, jolloin itsensä työllistäjä on työmarkkinoilla väliinputoaja. Itsensä työllistäjät ovat työelämän alipalkattuja torppareita ja lainsuojattomia, jotka jäävät vaille ansioturvaa ja yrittäjän eläketurvaa. Työoikeus ei suojaa heitä eikä heillä ole kollektiivista neuvotteluasemaa kuten palkansaajilla. He ovat työmarkkinoilla heikoimmassa asemassa.

Annan yhden esimerkin. Ollakseen oikeutettu työttömyysturvaan itsensä työllistäjän on pystyttävä todistamaan, että hän ei työllisty päätoimisesti omassa työssään. Todistustaakka siitä, ettei työtä ole tiedossa, on siis henkilöllä itsellään, mikä johtaa kohtuuttomiin tilanteisiin ja TE-toimistojen ratkaisut vaihtelevat toimistosta toiseen. Moni työttömyysturvaa saava päätyy siksi kieltäytymään väliaikaisesta työstä, ettei menettäisi työkeikan jälkeen oikeutta työttömyysturvaan, jos TE-toimisto tulkitsee henkilön yrittäjäksi. Tämä ei ole kenenkään edun mukaista, ei yksilön itsensä eikä yhteiskunnan. Vihreiden mielestä työn vastaanottaminen on tehtävä mahdolliseksi ja työn on oltava aina kannattavaa.

Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on rakennettu aikana, jolloin työsuhteet olivat pysyviä palkkatyösuhteita. Lainsäädäntöä pitää uudistaa, sillä enää työmarkkinoiden heikoimpia ei voida ajaa nurkkaan. Aivan kuten pätkätyö, itsensä työllistäminen on vakiintunut pysyvästi osaksi työmarkkinoita. Työtä tullaan tulevaisuudessa tekemään yhä enemmän itse työllistettynä.

Miten sitten itsensä työllistäviä voidaan auttaa? Vihreät kannattaa palkansaajajärjestöjen kanneoikeutta, jotta järjestöt voisivat puolustaa työelämässä heikommassa asemassa olevien työehtoja ja oikeussuojaa. Kiireellisin korjaustarve itsensä työllistäjien aseman parantamiseksi olisi käsitteellisten epäselvyyksien poistaminen työsuhteessa olevan ja yrittäjän määritelmän välillä. Määritelmiä ja kriteereitä pitää täsmentää siten, että itsensä työllistävä täyttää palkansaajan tunnusmerkit ja on oikeutettu samaan työttömyysturvaan kuin muutkin työtä tekevät. Työsuhteen tunnusmerkistöä olisi mahdollista laventaa siten, että myös toimeksiantosopimuksilla työskentelevät itsensä työllistäjät on mahdollista rinnastaa palkkatyösuhteessa oleviksi. Tämä tekisi sosiaaliturvasta ennustettavan ja vähentäisi väliinputoajien määrää.

Vaalien 2011 jälkeisissä hallitusneuvotteluissa Vihreät vaati hallitusohjelmaan kirjausta, että hallituskaudella tullaan erikseen selvittämään ”työsuhteen ja yrittäjyyden välimaastossa olevan itsensä työllistämisen ongelmakohdat sosiaalivakuutus- ja työlainsäädännössä”. Hallitusohjelmassa vastuu itsensä työllistävien aseman parantamisesta annetaan kolmikannalle: ”Selvitysten ja arviointien perusteella päätetään kolmikantaisesti tarvittavista jatkotoimista, jotka voivat olla myös lainsäädäntömuutoksia”.

Perusteellista selvitystyötä itsensä työllistäjien aseman parantamiseksi on tehty niin Työ- ja elinkeinoministeriössä kuin Sosiaali- ja terveysministeriössä, mutta ratkaisevia lakiesityksiä eivät ministerit ole tehneet. Työryhmätyöskentelyssä ilmeni erimielisyyksiä. Kolmikannan erimielisyys ei kuitenkaan saisi olla esteenä sille, että työelämän heikompiosaisten asemaa parannetaan. Kysymys itsensä työllistäjien eläke- ja sosiaaliturvan parantamisesta on siirtymässä ratkaistavaksi syksyn eläkeneuvotteluissa. Mutta muistavatko palkansaajajärjestöt ja työnantajien edustaja neuvottelupöydässä työelämän lainsuojattomia? Vihreiden kanta on, ettei itsensä työllistäjien asia saa hukkua muihin eläke- ja työllisyyslinjauksiin. Työministeri Ihalaisen vastuulla on puolestaan ajaa sellaista muutosta työlainsäädäntöön, joka täsmentäisi itsensä työllistäjien paikkaa lainsäädännössä.

Kaikki vakinaista kokopäivätyötä tekevien ja yrittäjien välimaastoon putoavat eivät ole itsensä työllistäjiä. Miten luodaan turvaverkot kaikille katkotöitä tekeville? Vihreiden vastaus on perustulo. Perustulo poistaisi nykyisiä järjettömiä ja nöyryyttäviä byrokratialoukkuja, tekisi sosiaaliturvasta yhdenmukaisemman ja helpottaisi työn vastaanottamista. Perustulosta hyötyisivät merkittävästi juuri ne silpputyötä tekevät, jotka nyt putoavat vanhentuneen sosiaaliturvajärjestelmän aukkoihin.

Olin eilen Turussa vappupuhujana. Ehdotin puheessani, että Suomessa kokeiltaisiin perustuloa vaihtoehtona hallituksen suunnittelemalle ns. osallistavalle sosiaaliturvalle. STM:ssä on ministeri Risikon johdolla suunniteltu osallistavan sosiaaliturvan alueellista kokeilua. Joidenkin kaavailujen mukaan osallistavan sosiaaliturvan ideana olisi lisätä pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvan vastikkeellisuutta. Minusta voisimme hyvin antaa työttömän itsensä päätettäväksi, vaihtaisiko hän työttömyysetuutensa perustuloon, jonka päälle hän saisi vapaasti ansaita työtuloja perustulon pienentymättä, vai osallistuisiko hän osallistavan sosiaaliturvan kokeiluun, jossa työttömälle osoitetaan tiettyjä osallistumisen tapoja ehtona työttömyysturvan maksamiselle.

Ero perustulon ja osallistavan sosiaaliturvan välillä on siinä, että perustulo antaisi ihmisen itsensä päättää, mikä hänelle on mielekäs työllistymisen tapa. Pelkoa ansioiden menetyksestä työllistymisen takia ei olisi. Työllistyminen voisi kuitenkin olla väylä työmarkkinoille.

Vihreiden näkemys on se, että kaikilla tulee olla yhtäläinen oikeus sosiaaliturvaan työn tekemisen ja teettämisen tavoista riippumatta. Luovan työn tekijät ja muut itsensä työllistäjät ovat nykypäivän prekariaattia, jonka aseman parantaminen edellyttää niin poliitikkojen kuin työelämäosapuolten heräämistä.

Osallisuus ei synny pakolla

Olin eräänä aamuna auttamassa vapaaehtoisena leipäjonossa. Myllypurossa ruoka-apua jonottaa 800 ihmistä kolmena aamuna viikossa, joukossa kaikenikäisiä vanhuksista työikäisiin ja nuoriin.
 
Leipäjonon työntekijät toivottivat tervetulleeksi vapaaehtoistyöhön toisenkin kerran. Vapaaehtoisista on kuulemma pula, sillä työttömyysturvan menettämisen pelossa köyhimmät eivät juuri vapaaehtoistyöhön uskaltaudu.
 
Ei vapaaehtoistyö ole työttömiltä kielletty. Voimassaolevan ohjeistuksen mukaan vapaaehtoistyötä saa työttömänä ollessa tehdä, mutta moni ei uskalla, sillä TE-toimistoihin ei luoteta.
 
Työttömän luottamus yhteiskuntaan on koetuksella muutenkin, sillä vaatimatonkin työtulo leikkaa tukia ja korvauksia. Työn ja sosiaaliturvan yhdistämisessä on ongelmia, vaikka työttömyysrahaan saatiin vihdoin 300 euron suojaosa eivätkä puolison tulot enää vaikuta
työttömän puolison työmarkkinatukeen.
 
Eräänä aamuna kävin puolestaan auttelemassa lähiöasemalla, joka tarjoaa kerran viikossa maksuttoman aamiaisen lähistön asukkaille. Juttelin miehen kanssa, joka kertoi olevansa koulutukseltaan insinööri. Mies kertoi TE-toimiston kieltäneen häneltä opiskelun työmarkkinatuella, koska ei katsonut opintojen edistävän hänen työllistymistään. Mies piti päätöstä epäoikeudenmukaisena. Mistä kukaan tietää, mikä opiskelu lopulta kannattaa? Ainakin opiskelu olisi auttanut jaksamaan.
 
Ns. osallistavaa sosiaaliturvaa pohtinut STM:n työryhmä esitti äskettäin, että vastikkeeksi työttömyysturvasta pitkäaikaistyöttömät velvoitettaisiin osallistumaan esimerkiksi työpajatoimintaan ja työtoimintaan. Monet pitkäaikaistyöttömät syrjäytyvät, ja siksi STM:n työryhmä esittää, että työttömät voitaisiin määrätä vapaaehtoistyöhön, joka parantaisi työttömän hyvinvointia.
 
Perustuloa kannattavalle logiikka on mieletön. Ihan ensimmäiseksi sosiaaliturvasta, kuten asumistuesta, pitäisi poistaa työnteon esteet. Keskeistä olisi myös oivaltaa, ettei osallisuus synny pakolla. Osallistumisen pitäisi olla vapaaehtoista ja mahdollistaa esimerkiksi
opiskelu: omaehtoisen opiskelun mahdollisuuksia pitäisi laajentaa. Mielestäni osallistava sosiaaliturva ei myöskään saisi johtaa sanktioiden ja sosiaaliturvan leikkaamisen yleistymiseen.
 
Tärkeintä työttömyyden ja syrjäytymisen vähentämiseksi olisi luoda oikeita työpaikkoja ja parantaa työttömien palveluita, kuten TE-toimistojen henkilökohtaista ohjausta ja työttömien terveystarkastuksia.
 
Ideaalimalli aidosti osallistavasta sosiaaliturvasta olisi perustulo.
 
Kolumni ilmestyi Vihreässä Langassa 28.3.2014