Blogi

Su, 2015-03-01 16:54

Näinä aikoina joutuu yhä useammin puolustamaan itselleen merkityksellisten asioiden itseisarvoa, oli kyse sitten luonnosta, tieteestä tai taiteesta.

Syynä on yhtäältä ajan markkinahenkisyys, toisaalta lama. Kun vähenevistä resursseista joudutaan kilpailemaan, arvot kovenevat. Tästä syystä kuulee yhä useammin sanottavan, että kyllä taiteenkin pitää ”legitimoida itsensä”, oikeuttaa olemassaolonsa - toisin sanoen todistaa olevansa hyödyksi ihmisille ja yhteiskunnalle. Etenkin vasemmisto käyttää aikaisempaa useammin kulttuurin hyvinvointivaikutuksia argumenttina, jolla taiteen olemassaolo voidaan - tai pitää - oikeuttaa.  

Sosiaalisessa mediassa taas leviää artikkeleita, joissa todistellaan luonnossa kulkemisen hyvinvointivaikutuksilla. Jaan itsekin mielelläni näitä juttuja eteenpäin - lähimetsä on tärkeä myös omalle hyvinvoinnilleni. Samoin jaan mielelläni eteenpäin artikkeleita, joissa todistellaan kirjallisuuden terapeuttista vaikutusta ihmiselle. Kuten metsässä kulkeminen, myös kirjallisuuden lukeminen auttaa ihmistä sinuiksi ajatustensa kanssa. Ymmärrys toista kohtaan lisääntyy, aggressiot vähenevät, hyvinvointi lisääntyy.

Luonnon tai taiteen itseisarvolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä minun olemassaoloni tai arvostusteni kanssa. Eivät ne tarvitse minun hyväksyntääni oikeuttaakseen olemassaolonsa. Monimuotoinen metsä on arvokas sinänsä, vaikken koskaan kulkisi siellä. Luonnon monimuotoisuudella on arvonsa, vaikken voi todistaa jok’ikisen lajin olemassaoloa. Taide taas tuottaa ilmiselvästi hyvinvointia, mutta olisi virhe ajatella, että hyvinvoinnin tuottaminen olisi sen tehtävä. Monimuotoisen suon tai taide-esineen itseisarvo ei määräydy sen hyödyn mukaan.

Mutta minkä sitten? Mitä ihmettä itseisarvo tarkoittaa? Juuri itseisarvo tuntuu täysin vastakkaiselta meidän aikamme vaatimukselle tehokkuudesta, tuottavuudesta ja hyödyllisyydestä.

Itseiasarvo on jotakin, mikä ei tyhjene asian rahalliseen arvoon, vaihto-arvoon, arvoon markkinoilla. Taide voi olla arvokasta ja taiteeseen sijoittamalla ja myymällä voi hyvin tehdä omaisuuksia. Taide-esine voi tulevaisuudessa olla suunnattoman arvokas, vaikkei kukaan maksaisi siitä nyt mitään. Ja päinvastoin: jos joku maksaa taideteoksesta miljoonan, taideteoksella on edelleen itseisarvonsa, joka ei tyhjene sen vaihtoarvoon. Hyödykkeen arvo sen sijaan kasvaa sitä suuremmaksi, mitä suuremman korvauksen – taloudellisen voiton - siitä saamme.

Taideteoksen arvo on muualla: taiteilijan ja taideteoksen kokijan kokemuksissa, taideteoksen moninaisuuden luomassa rikkaudessa, siinä miten teokset vaikuttavat toisiinsa, ja miten ne auttavat meitä ymmärtämään olemassaoloamme. Itselleni taide tai mielikuvitus on aina merkinnyt ulospääsyä - oli kyse sitten olosuhteista tai minästä. Laman aikana taiteen merkitys vain korostuu. Raha ei riitä, tarvitsemme kulttuuria, taidetta, henkisyyttä.

Etenkin oikeistopuolueita edustavien poliitikkojen kuulee usein sanovan, ettei yhteiskunnan tule maksaa taiteilijoille apurahoja, vaan taiteilijoiden pitää mieluummin ryhtyä yrittäjiksi. Mutta jos joku haluaa yrittäjäksi, hän ei todennäköisesti ryhdy taiteilijaksi. Sama pätee tutkimukseen: jos joku haluaa tutkijaksi, hän ei todennäköisesti ryhdy yrittäjäksi. Silti mininsterit ehdottivat vastikää, että tutkijoiden pitäisi kokeilla yrittäjyyttä, ja palata sitten taas tutkijoiksi.

Voi hyvin olla, ettei taiteilijan teoksilla tai tutkijan tutkimustuloksilla ole yritysmaailmassa menekkiä. Silti ne voivat ajan myötä osoittautua arvokkaiksi.

Niiltä, jotka patistavat taiteilijoita yrittäjiksi, tuppaa unohtumaan sekin, että Suomen kokoisen maan markkinoilla ei ole mahdollista tehdä taidetta ilman riittävää taloudellista tukea. Kirjailija tai kuvataiteilija tarvitsee valtiovallan tuen, aivan samoin kuin valtaosa tutkijoistakin.

Me kansalaiset puolestamme tarvitsemme kulttuuria ja taidetta. Taide on kansakunnan muisti, peili ja itseymmärrys, ja sellaisena taide on kansakunnan hyvinvoinnin perusta ja edellytys.
 

La, 2015-02-28 13:16

Taiteen vapaus on kaiken lähtökohta.
Poliitikkojen ei pidä sanoa, millaista taiteen tulee olla
vaan huolehtia taiteen tekemisen edellytyksistä.

Vain ollessaan vapaata
taiteella on mahdollisuus kyseenalaistaa,
olla kriittinen katse yhteiskuntaan.

Taiteella on itseisarvo.
Taide tuottaa hyvinvointia,
mutta sen tehtävänä ei ole
hyvinvoinnin tuottaminen.

***

Taiteen ja kulttuurin rahoitusta
ei voi jättää kaupallisuuden, mesenaattien
tai kuntien vapaaehtoisuuden varaan.

On häpeällistä, että kulttuurin osuus
valtion budjetista on alle prosentin.

Tarvitsemme uusia keinoja taiteen rahoituksen turvaamiseksi .

Kulttuuriprosenttiperiaatteesta on pidettävä kiinni.
Se tulee ulottaa kaikkien hallinnonalojen budjetteihin.
Jos opetus- ja nuorisotoimen budjetista
varattaisiin prosentti kulttuuripanostuksiin,
voisivat taiteilijat työskennellä
kouluissa, päiväkodeissa, nuoriso- ja vanhustentaloilla
ja tuoda taiteen lähemmäs ihmisiä.

On tärkeää, että meillä on laitosteattereita, orkestereita ja oopperaa.
Vapaan taiteen kenttä tarvitsee kuitenkin erityistä tukea
- sen osuus taiteen rahoituksesta on edelleen minimaalinen.


 ***

Taidetta ei ole ilman ihmisiä, jotka sitä tekevät.
Siksi parasta taiteen tukemista on taiteilijan työn tukeminen.

Apurahojen ja taiteilijaeläkkeiden määrää on lisättävä
ja niiden tasoa nostettava.
On säädettävä taiteilijaeläke.


Taiteilijan on saatava korvaus työstään.
Tekijänoikeudet ja hyvitysmaksut on turvattava.
Kirjailijoiden lainauskorvaukset on nostettava pohjoismaiselle tasolle.

Itsensä työllistävien, apurahansaajien ja freelancereiden
sosiaaliturvan aukot pitää korjata.

Taiteilijoiden asemaa parannetaan säätämällä perustulo.

***

Kulttuurin tulee olla kaikkien saatavilla.
Lähiö ilman kirjastoa on kuin metsä ilman linnunlaulua.

Sivistysvaltiossa kuka tahansa lahjakas nuori voi kouluttautua
säveltäjäksi, näyttelijäksi tai kuvataiteilijaksi
perheensä varallisuudesta riippumatta.

Taide on kansakunnan muisti, peili ja itseymmärrys,
ja sellaisena taide on kansakunnan hyvinvoinnin perusta
ja edellytys.

Pe, 2015-02-27 12:44

Eduskunnan Köyhyysryhmä – jonka puheenjohtaja olen - järjesti tänään seminaarin perusturvan riittävyydestä, josta Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) julkisti eilen selvityksensä.

Seminaarissa kuultiin kokemusasiantuntijoita, köyhänä eläviä tai köyhyyttä kokeneita ihmisiä. (Tämä on tapa eduskunnan Köyhyysryhmän seminaareissa. Kuulemme aina niin sanottuna kokemusasiasiantuntijoita, eli äänessä eivät ole vain poliitikot ja tutkijat.)

Kokemusasiantuntijat kuvasivat omin sanoin, miltä tuntuu olla köyhä. Köyhyyteen liittyy ”riittämättömyyden”, ”häpeän”, ”vajaavaltaisuuden kokemus”. Köyhyys on ”kyvyttömyyttä täyttää kulutusyhteiskunnan kansalaiselle asettamia vaatimuksia”, ”marginalisoitumista”, ”inhimillisten voimavarojen tuhlaamista”, kun aika menee byrokratiaan, toimeentulon miettimiseen, sinnittelyyn.

Sosiaaliturvaa kuvattiin silppuiseksi, arjessa eteenpäinmenoa nykiväksi, toimeentuloa ennustamattomaksi.

THL:n raportin mukaan perusturvan riittävyys on tällä vaalikaudella parantunut mutta on edelleen riittämätön. Myös Euroopan Neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea huomautti Suomea tässä kuussa siitä, että Suomen perusturva on riittämättömällä tasolla.

Köyhimpien perusturvaa korotettiin juuri päättymässä olevan vaalikauden alussa vuonna 2012. Siitä raportissa kiitelläänkin. Perusturvan korotuksen ansiosta tuloerot ja köyhyysriski ovat pienentyneet. Korotuksesta huolimatta perusturva on edelleen jäänyt jälkeen ansiotason noususta. Perusturvan taso on kohentunut mutta se on edelleen matala.
 
Perusturvaetuudet eivät edelleenkään riitä kattamaan kohtuullista minimikulutusta. Heikoin tilanne on yksin vuokralla asuvalla työttömällä, opiskelijalla tai sairauspäivärahaa saavalla. Heillä perusturva kattoi selvityksen mukaan vain 71 prosenttia kohtuullisesta vähimmäiskulutuksesta. Kuilu perusturvan varassa elävän väestön ja muun väestön välillä on liian suuri.
 
Köyhyys koskettaa tavalla tai toisella Helsingin väestöä vastaavaa määrä suomalaisia. Köyhyys ei aina näy päälle. Pitkittynyt työttömyys, yksin asuminen ja yksinhuoltajuus ovat edelleen merkittäviä riskitekijöitä köyhyydelle. Etenkin asumisen kalleus on merkittävä köyhyysriski. Vuokrat ovat nousseet palkkoja ja etuuksia nopeammin.
 
Noin neljännesmiljoona suomalaista elää kokonaan perusturvan varassa. Se tarkoittaa, että kotitalouden tuloista yli 90 prosenttia muodostuu perusturvaetuuksista. Vuosina 2011-2013 perusturvan varassa elävien määrä on kasvanut 26 000 henkilöllä. Työttömyyslukujen pahentuessa perusturvan varassa elävienkin määrä kasvaa.
 
On tärkeää muistaa, miksi perusturvaa tarvitaan. Oman toimeentulon hankkiminen työllä ei aina ole mahdollista. Siksi oikeudesta perusturvaan säädetään perustuslaissa. Pienituloisten toimeentuloturvan riittävyydestä on huolehdittava. Jokainen meistä voi pudota eikä kukaan ole täysin immuuni sairastumiselle, työttömyydelle tai syrjäytymiselle.
 
Kaikkein heikoimpia on aina autettava ensin. Perusturvan varassa elävät ovat yhteiskunnan köyhimpiä. Siksi perusturvaa olisi voitava nostaa ilman, että ansiosidonnaisia etuuksia samalla nostetaan. Työttömistä köyhimpiä ovat ne, joilla ei ole oikeutta ansiosidonnaiseen työttömyysrahaan. Työmarkkinatukea on oltava mahdollista korottaa korottamatta samalla ansiosidonnaista.

Vuoden 2012 perusturvakorotuksen ulkopuolelle jäivät vähimmäismääräinen sairauspäiväraha sekä äitiys- ja isyyspäiväraha. Nämä etuudet on korotettava työmarkkinatuen tasolle. THL:n raportin tulokset pitää ottaa huomioon kevään hallitusohjelmaneuvotteluissa ja köyhimpien perusturva korottaa riittävälle tasolle.

To, 2015-02-26 14:18

THL julkisti tänään tuoreen raportin perusturvan riittävyydestä (2011-2015). Raportin mukaan perusturvan riittävyys on tällä vaalikaudella parantunut mutta on edelleen riittämätön. Vaalikauden alussa korotettiin köyhimpien perusturvaa. Tämän ansiosta tuloerot ja köyhyysriski ovat pienentyneet. Korotuksesta huolimatta perusturva on edelleen jäänyt jälkeen ansiotason noususta. 

Perusturvaetuudet eivät edelleenkään riitä kattamaan kohtuullista minimikulutusta. Heikoin tilanne on yksin vuokralla asuvalla työttömällä, opiskelijalla tai sairauspäivärahaa saavalla. Heillä perusturva kattoi selvityksen mukaan vain 71 prosenttia kohtuullisesta vähimmäiskulutuksesta. Kuilu perusturvan varassa elävän väestön ja muun väestön välillä on edelleen liian suuri.

Enemmistö suomalaisista voi hyvin, mutta yhä useampi on tilastojen mukaan köyhä. Köyhyys koskettaa tavalla tai toisella Helsingin väestöä vastaavaa määrä suomalaisia. Monen lähipiiristä löytyy joku, jolle köyhyys on väliaikaista tai pysyvämpää. Köyhyys ei aina näy päälle päin. Moni meistä on ollut jossakin kohtaa elämässään köyhä. Pitkittynyt työttömyys, yksin asuminen ja yksinhuoltajuus ovat edelleen merkittäviä riskitekijöitä köyhyydelle.

Noin neljännesmiljoona suomalaista elää kokonaan perusturvan varassa. Se tarkoittaa, että kotitalouden tuloista yli 90 prosenttia muodostuu perusturvaetuuksista. Vuosina 2011-2013 perusturvan varassa elävien määrä on kasvanut 26 000 henkilöllä.

Vihreät puolustavat hyvinvointivaltiota, jossa jokaisesta pidetään huolta. Haluamme pysäyttää eriarvoistumiskehityksen, jossa leipäjonojen Suomi ja menestyjien Suomi erkaantuvat toisistaan. Jokainen meistä voi pudota eikä kukaan ole täysin immuuni sairastumiselle, työttömyydelle tai syrjäytymiselle. Universaalit, yhteisesti verovaroin maksetut etuudet ja palvelut sekä maksuton koulutus ja terveydenhuolto hyödyttävät jokaista.

Perusturvan varassa elävien pienituloisten tilannetta on parannettava ensin. Se tarkoittaa, että perusturvaa on voitava nostaa ilman, että ansiosidonnaisia etuuksia samalla nostetaan. Työttömistä köyhimpiä ovat ne, joilla ei ole oikeutta ansiosidonnaiseen työttömyysrahaan.  

Siksi työmarkkinatukea on oltava mahdollista korottaa korottamatta samalla ansiosidonnaista. Kaikkein heikoimpia on aina autettava ensin.

THL julkisti ensimmäisen lakisääteisen arviointiraportin perusturvan riittävyydestä vuonna 2011. Tuolloinkin perusturva todettiin riittämättömäksi. Suurin osa perusturvaetuuksia saavista ei pystynyt kattamaan tuloillaan kohtuullisen minimin mukaista kulutusta. Vihreille yksi hallitukseen osallistumisen ehdoista kevään 2011 vaalien jälkeen oli perusturvan korottaminen vähintään sadalla eurolla. Eduskunta päättikin korottaa perusturvaa vuoden 2012 alussa: työttömyysturvan tasoa korotettiin 120 eurolla ja toimeentulotuen perusosaan tehtiin kuuden prosentin tasokorotus.

Vuoden 2012 perusturvakorotuksen ulkopuolelle jäivät vähimmäismääräinen sairauspäiväraha sekä äitiys- ja isyyspäiväraha. Nämä etuudet on korotettava työmarkkinatuen tasolle.

Vihreä eduskuntaryhmä pitää tärkeänä, että THL:n raportin tulokset otetaan huomioon kevään hallitusohjelmaneuvotteluissa ja köyhimpien perusturva korotetaan riittävälle tasolle.

Eduskunnan köyhyysryhmä järjestää huomenna eduskunnassa seminaarin, jonka tarkoituksena on tuoda perusturvan ongelmia ja sen riittämättömyyttä päättäjien tietoisuuteen.

 

Ke, 2015-02-25 09:51

Oli pakko haukkua eilisessä eduskunnan salikeskustelussa hallituksen perhehoitolaki. Lailla perhehoitoon sijoitettujen lasten maksimilukumäärä pienennetään seitsemässä lapsesta neljään. Demarit perustelivat salikeskustelussa lakia lapsen edulla, mutta sitä siinä ei ole loppuun saakka ajateltu. Jätin siksi esitykseen vastalauseen.

Äänestin lakiesitystä vastaan sosiaali- ja terveysvaliokunnassa, koska se heikentää lastensuojelun tilannetta. Etenkin demareiden ajama perhehoitolaki sivuuttaa paitsi lapsen edun, myös päällä olevan lastensuojelun kriisin. Sehän meillä on - minkä tietää jokainen suomalainen tähän päivään mennessä.

Lastensuojelun sijaisperheistä on kova pula. Liian moni lapsi tai nuori elää olosuhteissa, josta olisi hyvä päästä pois.  Tässä tilanteessa hallitus säätää lain, joka vähentää sijaisperheiden ja sijoituspaikkojen määrä lastensuojelussa.  Jos lapsen etu olisi ollut etusijalla, tätä esitystä ei olisi annettu.

Perhehoitolaki on malliesimerkki nykyisen  hallituksen huonosta lainvalmistelusta. Se on ristiriidassa hallituksen omien aikaisempien päätösten kanssa. Hallitushan on linjannut, että Suomi pyrkii vähentämään laitoshoitoa, sillä olemme lastensuojelussa huomattavan laitosvaltainen maa muihin Pohjoismaihin verrattuna. Laitoshoito ei ole yhtä yksilöllistä kuin perhehoito, jonka tulokset myös lapsen myöhemmän elämänkaaren kannalta ovat valoisammat kuin laitoshoidossa.

Hallituksen päätöksellä vähennetään perhehoitoa ja korvataan se myöhemmin lapsen tulevaisuuden kannalta tuloksiltaan ei niin hyvällä ja lisäksi kalliimmalla laitoshoidolla. En ymmärrä.

Samoin hallitus on linjannut, ettei hallitus työttömyyden, taantuman ja kuntatalouden kriisin oloissa enää tee uutta lainsäädäntöä, jolla se lisäisi kuntien kustannuksia ja tehtäviä. No, perhehoitolailla hallitus lisää sekä kuntien tehtäviä että kustannuksia.

Olen hyvilläni sentään siitä, että eduskunnassa saimme lakiin siirtymäajan. Nykyisin perhekodeissa asuvien lasten ei tarvitse siirtyä näistä laitoksiin, vaan he saavat olla perheissä loppuun saakka. Lain seurauksena on kuitenkin se, että jos perheessä on jo neljä lasta, niin enempää ei jatkossa voi ottaa. Tämä vähentää perhehoidon paikkoja.

Päätös rajata perhehoitoa saavien lasten määrä seitsemästä neljään aiheuttaa sen,  ettei perhehoitoa antavissa perheissä ole enää varaa siihen, että molemmat vanhemmat olisivat kotona lapsia varten. Toisen on pakko mennä töihin, mikä heikentää sitä tukea ja turvaa, jonka sijoitetut lapset saavat. Se heikentää myös perhehoitajien jaksamista ja perhehoidon houkuttelevuutta. Kahden kotona olevan vanhemman on helpompi ottaa vastuuta ja jakaa vaikeitakin tilanteita kuin yhden.

Seuraavan hallituksen pitääkin ratkaista, mitä se tekee perhehoidon palkkioille. Jos perhehoitoa halutaan kasvattaa, palkkioita on nostettava. Kaikki laskelmat osoittavat, että perhehoito on  joka tapauksessa aina hyvin paljon edullisempaa kuin laitoshoito.

Omituista niin perhehoitolain valiokuntakäsittelyssä kuin eilisessä salikeskustelussa olivat ne argumentit, joilla sitä puolusteltiin. Sosiaalidemokraatit perustelivat lain tarkoitusta sillä, että muistisairaiden, vanhusten ja vammaisten perhehoitoa pitää kehittää.  En millään lailla kiistä sitä, mutta ihmettelen: jos olisi haluttu parantaa nimenomaan näiden ihmisryhmien perhehoitoa, eikö olisi pitänyt keskittyä siihen eikä tehdä lakiesitystä, jolla heikennetään lasten ja nuorten perhehoidon mahdollisuuksia?

Luulisi, että näinä aikoina haluttaisiin parantaa lastensuojelua ja erityisesti perhehoitoa eikä tehdä juuri päinvastoin. Perhehoitolaki on eduskunnan loppukauden surullisimpia lakiesityksiä.

 

Ti, 2015-02-17 14:31

Osaava ja motivoitunut henkilöstö on sosiaali- ja terveydenhuollon tärkein voimavara. On ollut huolestuttavaa lukea siitä, miten monet – varsinkin nuoret – sairaanhoitajat pohtivat alan vaihtoa työolojen takia. Se uhkaa terveydenhuollon tulevaisuutta.

Terveydenhuollon henkilöstöpulaa ei voi ratkoa pelkästään koulutusmäärien kasvattamisella. On pidettävä huolta henkilöstöstä niin, että he jaksavat ja pysyvät työssään. Vihreät haluavat vahvistaa julkista perusterveydenhuoltoa. Erityisesti terveyskeskuksien ongelma on, että lääkärit ja hoitajat hakeutuvat yksityisten terveysyritysten palvelukseen.

Mikä saa motivoituneet ja omistautuneet ammattilaiset harkitsemaan alanvaihtoa tai vaihtoa yksityisen työnantajan palvelukseen? Terveydenhuollon ammattilaiset eivät siirry pelkästään paremman palkan perässä, vaan kilpailevat työnantajat pystyvät houkuttelemaan joustavammilla työajoilla, kevyemmällä byrokratialla ja erinäisillä työn järjestelyihin liittyvillä mahdollisuuksilla.

Vuorotyö ja pienet lapset voi olla pienten lasten vanhemmalle ennen pitkää liian uuvuttavaksi käyvä yhtälö. Toisaalta perhe on voimavara silloin, kun työajat ovat inhimilliset ja työ joustaa riittävästi. Ystäväni teki aikansa hoitotyötä, mutta uupui lopulta kun tarjolla oli jatkuvasti vain vuorotyösijaisuuksia, joihin piti olla valmis tarttumaan hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Lisäksi ansioiden pätkittäisyys teki elämästä epävarmaa eikä työttömyysturvan ennakointi ollut helppoa. Vaihtaessaan lopulta alaa ystävä kommentoi, ettei hän halunnut elämän olevan pelkkää vuorotyöstä toipumista ja työkkärin lappujen täyttämistä. Ymmärrän hyvin.

Julkisen sektorin on siis kehitettävä työoloja, jotta osaavista työntekijöistä pystytään pitämään kiinni. Joustavat työvuorot, uusien työntekijöiden tukeminen ja kunnollinen perehdytys ovat tärkeitä asioita. Kun työtehtävät kehittyvät tai muuttuvat, pitäisi olla tarjolla täydennyskoulutusta ja mahdollisuus osallistua siihen.

Hoitotyöhön on myös tuotava luovuutta: työntekijöiden osaaminen on saatava mukaan työn kehittämiseen. Henkilöstö on kuitenkin yleensä oman työnsä paras asiantuntija. Työntekijöiden ideoita ja aloitteita on syytä kuunnella - ja myös palkita niiden tekemisestä.

Työntekijöiden selkänahasta ei siis kannata säästää, jos tuottavuutta halutaan. Päinvastoin, työviihtyvyyttä ja työtapoja kehittämällä voidaan paitsi parantaa henkilöstön jaksamista, myös palveluiden laatua ja lopulta säästää myös kustannuksissa. Esimerkiksi Kotkassa kannatti tarttua dialyysihoitajien ideaan potilaskyytien yhdistämisestä – sillä säästettiin miljoonia.

Tarpeettomia hierarkioita työyhteisöissä on oltava valmiita purkamaan rohkeasti. Terveyskeskuksissa on saatu hyviä tuloksia hoitaja–lääkäri -työparimalleista. Ammattikuntien välisten raja-aitojen madaltaminen ja yhteistyön lisääminen on laajemmin tutkittava asia sosiaali- ja terveydenhuollossa: ihmisten ongelmat ja avuntarpeet ovat harvoin jäsentyneet selkeästi erilaisten ammattikuntien työnkuvien mukaan.

Moniammatillisen yhteistyön kehittäminen edellyttää, että työyhteisön jäsenet ymmärtävät toistensa tehtävänkuvan ja osaavat kunnioittaa toistensa asiantuntijuutta. Kyse ei ole vain hoitaja-lääkäri –yhteistyöstä vaan moniammatillisesta yhteistyöstä terveys- ja sosiaalisektoreiden työntekijöiden kesken. Hyvä ilmapiiri ja antoisat yhteistyösuhteet, joissa voi kokea niin yksilöllistä kuin yhteistä onnistumista - ja jossa epäonnistumiset on mahdollista jakaa – edistävät työmotivaatiota ja jaksamista vaativassa työssä.

Etenkin esimiehillä on suuri vastuu hoitajien työhyvinvoinnista ja jaksamisesta. Esimiesten valintaan ja koulutukseen on kiinnitettävä enemmän huomiota. Johtamiskoulutukseen on panostettava, kun asiantuntijakoulutuksen saaneita palkataan johtotehtäviin. Johtajilla on myös oltava riittävästi aikaa johtamistehtävien hoitamiseen.

Sote-uudistus tulee mullistamaan sosiaali- ja terveydenhuollon kenttää. Samalla voidaan muuttaa työn tekemisen tapoja sellaisiksi, että ne parantavat henkilöstön työhyvinvointia ja auttavat ammattilaisia jaksamaan työssään paremmin ja pidempään.

Pe, 2015-02-13 14:11

Tämän päivän Helsingin Sanomat on oikeassa: Helsingin parhaiden luontoalueiden kaavoituksesta tulee vielä lihava riita.

Omalla asuinalueellani Herttoniemessä yleiskaava räiskii rakentamista surutta kiinni luonnonsuojelualueiden kylkeen, parhaille metsäalueille ja arvokkaalle rantaluonnolle ja -kallioille. Vanhankaupungin luonnonsuojelualue tarvitsee suojavyöhykkeen eikä monimuotoista vanhaa metsää pidä uhrata rakentamiselle.

Helsinki tarvitsee asuntoja. On kuitenkin väärin aloittaa rakentamista luonto- ja virkistysalueilta.  Esimerkiksi Itä-Helsingissä asuntoja voidaan rakentaa Roihupellon ja Herttoniemen teollisuusalueelle. Roihupellossa edellytykset toimivalle asuinalueelle on jo nyt olemassa, eikä asuntojen tieltä tarvitsisi raivata asukkaille tärkeitä viheralueita.

Roihupelto on aikoinaan ollut teollisuusalue kaukana keskustasta, mutta kaupungin laajennettua se on nykyisin esikaupunkialuetta. Teollisuus ei enää nykypäivänä välttämättä ole likaista, meluista ja asukkaille vaarallista. On päästävä irti ajattelusta, jossa lähiöt ovat erikseen ja teollisuusalueet erikseen. Työpaikat ja asuminen on mahdollista yhdistää Roihupellossa samaan tapaan kuin on yhdistetty vaikka Ruoholahdessa tai Arabiassa: rakentamalla riittävän korkeaa ja sijoittamalla työpaikat katutasoon.

Järkevällä suunnittelulla voimme säästää ympäristöä, viheralueita ja kaupunkimetsiä ja saada asukkaille toimivan joukkoliikenteen ja tarpeelliset palvelut kohtuullisen matkan päähän.
 
Helsingin kaupunkimetsillä on arvonsa paitsi viheralueina, myös monimuotoisuuden turvaajina. Paikoin luontoarvot ovat niin merkittäviä, ettei vastaavaa tehokkuusperiaatteella kasvatetuissa talousmetsissä usein kohtaa. Tuoreen kartoituksen mukaan Helsingin metsissä elää esimerkiksi arvokas kääpälajisto ja eteläisessä Keskuspuistossa elää toinen Suomen kahdesta alkuperäisestä lehtonataesiintymästä.

Yleiskaavaluonnoksessa luonnolle ei anneta juuri mitään arvoa. Esimerkiksi viheryhteyksiä ei ole huomioitu. Eläimet ja kasvit kuitenkin tarvitsevat katkeamattoman viheryhteyden, jotta ne pääsevät levittäytymään ja säilyvät elinvoimaisina.

Helsingin väkimäärän kasvaessa lähimetsien ja -luonnon virkistyskäytön tarve kasvaa. Kaupunkimetsät ovat myös tärkeitä melumuureja ja hiilinieluja. Ne suodattavat liikenteen saasteet ja puhdistavat ilmaa ja palauttavat sade- ja hulevedet takaisin vesitalouteen.

Kaupunkimetsien merkitys hyvinvoinnille on mittaamaton. Lapsille lähimetsä on usein paikka, jossa saa alkunsa koko elämän mittainen suhde luontoon. Lapsena luonnossa leikkinyt osaa suojella luontoa myös aikuisena. Luonto on paljon enemmän kuin nurmikenttä tai puisto. Se on seikkailu.

Etenkin heikommin liikkuville ja vähävaraisille lähivirkistys- ja liikuntamahdollisuudet ovat tärkeitä, ja ne säästävät pitkän pennin ennaltaehkäisevänä terveydenhuoltona.

Kaupunkimetsät kuuluvat kaikille, mutta jos ne kaavoitetaan, niistä tulee harvojen etuoikeutettujen yksityispihoja, tai mikä pahempaa, asfalttipäällysteisiä parkkipaikkoja. Kaupungeissa ei liiemmälti ole maksuttomia oleskelupaikkoja, joten kaupunkimetsissä on kysymys myös demokratiasta: kenelle kaupunki kuuluu?

Vastaus on helppo: kaikille kaupungin asukkaille. Siksi kaupunkimetsien puolesta saa ja kannattaa pitää meteliä.

Su, 2015-02-01 18:28

Helsingin Sanomat uutisoi (30.1. 2015, s. A7) pääministeri Stubbin johtaman tutkimus- ja innovaationeuvoston esityksistä korkeakoulujen kehittämiseksi. Ministereiden linjaukset kuulostavat vitsiltä: "Tutkijamäärän vähentäminen yliopistojen tuloksellisuuskriteeriksi"; tutkijoiden pitäisi "kokeilla yrittäjyyttä" ja "palata sitten takaisin yliopistoon".

Esityksestä paistaa läpi, etteivät ministerit tunne yliopistojen tehtävää, saati nykytilaa. Tutkijoiden määrän vähentäminen ei kehittäisi korkeakouluja vaan heikentäisi niiden toimintaedellytyksiä. Ei yliopistoilla pyöri ylimääräisiä tutkijoita: tutkijat palkataan yleensä määräaikaisiin hankkeisiin tai projekteihin, joissa palkka tai apuraha maksetaan kovan kilpailun kautta hankitulla ulkoisella rahoituksella. Näissä hankkeissa opetus ja opiskelijoiden ohjaus lomittuvat usein tutkimustyöhön. Sama pätee lehtoreihin, jotka paitsi opettavat, myös tutkivat, mistä huolehditaan opetuksesta vapailla jaksoilla. Lehtoreiden tulee voida tutkia, jotta he voivat antaa ajantasaista, kiinnostavaa ja korkeatasoista opetusta.

Yliopistoissa tutkitaan ja opetetaan. Yliopiston keskeinen idea on nimenomaan se, että opetus ja tutkimus kulkevat käsi kädessä. Toki yliopistolla on kolmas tehtävänsä, yhteiskunnallinen tehtävä, mutta se ei voi olla täysin irrallinen sivistys- ja tutkimusyliopiston ideasta.

***

Ministerit ehdottavat, että tutkija voisi "välillä kokeilla yrittäjyyttä" ja palata sitten yliopistolle. Kehotus on absurdi. Lähes aina menestyminen akateemisella uralla merkitsee tutkijalle hellittämätöntä ponnistelua uralla etenemisen ja toimeentulon eteen. Yrittäjäksi hakeutuminen merkitsisi useimmille tosiasiassa tutkijanurasta luopumista.

Entä mihin tutkija "palaa" pyörähdettyään yritysmaailmassa? Tutkijalla on harvoin yliopistolla työpöytää, jonka ääreen palata. Ensin on hankittava rahoitus, ja mitä pidempi on tauko tutkimuksessa, mitä hankalampaa palaaminen on. Tutkimus on syventymistä, eikä uutta luovaa tutkimusta tai tutkijan uraa synny ilman pitkäjännitteistä panostusta. Apurahatutkija taas tekee useinmiten töitä kotonaan eikä ole yliopiston palkkalistoilla.

***

Ministeriryhmä sivuuttaa tutkimuksen itseisarvon ja sivistysyliopiston idean. Siksi heille ei luultavasti edes juolahda mieleen, että jos joku tahtoo tutkijaksi, hän ei varmastikaan ryhdy yrittäjäksi. Tieteellinen perustutkimus ei tyypillisesti ole taloudellista voittoa tavoittelevaa tai tuottavaa. Sen arvo ja merkitys on muualla. Perustutkimuksella on itseisarvo, jota ei välttämättä voi mitata rahassa. Perustutkimus lisää ymmärrystämme maailmasta - siitä, miten asiat ovat, ja miten ne voisivat olla. Tämän vuoksi sivistysyliopistolla - samoin kuin tutkimusta muistuttavalla taiteellisella työllä - on itseisarvonsa, joka ei ole riippuvainen siitä, ovatko sen tulokset myytävissä vai eivät. Ne voivat olla, mutta sitä emme etukäteen tiedä. Perustutkimus voi synnyttää innovaatioita, joiden merkitys soveltavalle tutkimukselle voi olla valtava, mittaamaton. Mutta sitä tiedämme harvoin ennalta.

Taide tai tutkimus eivät silti ole sillä tavoin maailmasta ja yhteiskunnasta erillisiä, että niitä voitaisiin tehdä ilman riittävää taloudellista tukea. Niin tutkija kuin taiteilija tarvitsevat työskentelylleen valtiovallan tuen. Humanistiset tieteet kuten filosofia, kulttuurintutkimus, filologia, eksegetiikka, samoin kuin yhteiskuntatieteet, tulevat edelleen tarvitsemaan valtiovallan suojelun ja taloudellisen tuen. Tiede, samoin kuin taide, on kulttuurista pääomaa ja osa sitä, mitä sivistykseksi kutsutaan. Koulutus ja sivistys ovat itseisarvoja, eivätkä ne ole olemassa vain taloutta varten. Talous sen sijaan ei ole itseisarvo. Talous on olemassa, jotta meillä olisi hyvinvointia. Koulutus, kulttuuri ja sivistys ovat keskeisesti niitä alueita, joilla hyvinvointia luodaan ja tasataan.

***

Opetusministeri Krista Kiuru (sdp) ja hallituksen muut ministerit visioivat edelleen, että yliopistot kohentuisivat "pieniä tutkimus- ja opetusyksiköitä" lakkauttamalla. Avainsana on orwellilaiselta kalskahtava "poisvalinta".  Koko, sen enempää pienuus kuin suuruus, ei kuitenkaan ole mielekäs kriteeri tutkimuksen edellytyksiä arvioitaessa. Niin pienten kuin suurten tutkimusyksiköiden arvioinnin tai "poisvalinnan" pitää perustua tieteellisiin ja tutkimuksellisiin kriteereihin. Jos koko hyväksytään tutkimusyksikön tarpeellisuuden mitaksi, ei meillä enää ole sivistysyliopistoa.

***

Jos tutkijoita pitää jatkossa olla töissä yliopistoilla nykyistä vähemmän, mihin suomalaiset tohtorit sijoittuvat? Se ei ministereitä huoleta. Ilmeisesti tohtoroituminen ei ministereiden mielestä ole Suomen pärjäämisen kannalta tarpeellista. Itse olen eri mieltä. Koulutukseen panostaminen varhaiskasvatuksesta perusopetukseen, toiselle asteelle ja korkeakouluihin on Suomen tie ylös lamasta.

Ministereiden mielestä korkeakoulutus vahvistuisi, jos ammattikorkeakoulut ja yliopistot yhdistettäisiin. Ammattikorkeakouluilla on kuitenkin oma tehtävänsä, yliopistoilla omansa. Korkeakoulujen on mielekästä profiloitua omilla osaamisalueillaan, mutta lisäksi tehdä yhteistyötä, mitä korkeakoulut tekevätkin. Yhteistyötä pitäisi kuitenkin myös valtiovallan toimesta edistää ja tukea, eikä vain pakottaa korkeakouluja kilpailemaan keskenään.

Stubbin johtama ministeriryhmä kannattaa myös lukukausimaksuja, joiden mielekkyys on jo moneen kertaan kyseenalaistettu. Ideat tuntuvat ylipäätään olevan vähissä. Ehkä olisi kannattanut teettää selvitys niillä, jotka korkeakouluista puhuessaan tietävät, mistä puhuvat.

Ke, 2015-01-28 14:32

Vihreiden tavoite perustulosta on saanut mukavasti myötätuulta viime aikoina. Tavoitteemme on saada seuraavaan hallitusohjelmaan kirjaus perustulokokeilun toteuttamisesta. Samalla tulisi kirjata mitä perustulolla tavoitellaan: köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämistä ja turvaa työmarkkinoille.

Tällä kaudella Vihreiden ansiosta on aikaansaatu useita parannuksia sosiaaliturvaan, jotka tekevät mahdolliseksi työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen. Kutsumme näitä parannuksia askeleiksi kohti perustuloa. Yksi merkittävä parannus on ollut työttömyysturvan 300 euron suojaosa ja sen vaikutus työllistymiseen. Suojaosa työttömyysturvassa tarkoittaa 300 euron vapaata tuloa, joka on kannustanut tuhansia työttömiä osa-aikatöihin. Syksyllä vastaava suojaosa tulee vielä asumistukeen, joka parantaa edelleen mahdollisuuksia sovittaa yhteen sosiaaliturvaa ja työtuloja.

Uudella työmarkkinatuen ennakkomaksulla työtön voi omalla ilmoituksella ilmoittaa työtulot palkkakuitin viivästyessä. Se on tehnyt työmarkkinatuesta joustavamman ja ennakkomaksua voikin pitää eräänlaisena perustulon pikkuveljenä.

Työttömälle merkittävä parannus on ollut myös työmarkkinatuen tarveharkinnasta luopuminen. Sen ansiosta puolison tulot eivät enää vaikuta työttömän puolison oikeuteen saada työmarkkinatukea. Edistystä on sekin, että nykyään lapsen on mahdollista tienata ilman, että lapsen tulot vaikuttavat perheen asumistukeen. Vihreille on tärkeää tehdä sosiaaliturvasta henkilökohtaista: kenenkään oikeus sosiaaliturvaan ei saisi olla riippuvainen perheenjäsenen tai puolison tuloista. Epäkohta on edelleen se, että vanhempien tulot vaikuttavat aikuisen lapsen työmarkkinatukeen sekä oikeuteen saada opintotukea toisella asteella.

Tällä kaudella myös toimeentulotukea on kehitetty. 2000-luvun alusta alkaen toimeentulotuessa on kokeiltu suojaosaa, joka nyt vakinaistettiin. Toimeentulotuki ei leikkaudu pois heti ensimmäisestä tienatusta eurosta alkaen. Toimeentulotuen etuoikeutettua tuloa olisi Vihreiden mielestä syytä korottaa, sillä etuoikeutetun tulon taso on ollut pitkään sama.

Yksi merkittävä askel kohti perustuloa on tänään eduskunnan käsittelyyn saapunut toimeentulotuen perusosan maksatuksen siirtyminen Kelaan (HE 358/2014). Jatkossa Kela maksaisi toimeentulotuen perusosan niille, jotka ovat siihen oikeutettuja. Tämä vähentää byrokratiaa ja köyhyyttä ja edistää niin sanottua yhden luukun periaatetta.

Kela-siirtoa on kritisoitu siitä, että toimeentulotuen perusosasta voi tulla eräänlainen ”automaattimaksu”. Toimeentulotuen perusosa on muuttunut jo nyt yhä useammalle sitä tarvitsevalle pysyväluonteiseksi etuudeksi. On selvää, että esimerkiksi asumiskulujen korvaaminen toimeentulotuen asumislisällä johtuu siitä, että edullisia asuntoja ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Asumistukeen on tehty parannuksia, mutta edelleen asumislisää joudutaan täydentämään toimeentulotuella etenkin pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupungeissa.

Vuokra-asumisen hinnat ovat jälleen nousussa ja eniten hintojen noususta kärsivät yksinasuvat. He maksavat suhteessa suurempaa vuokraa kuin muut ja vastaavat kaikista elinkustannuksista muutenkin yksin. Asuntorakentaminen, kaavoitus ja pääkaupunkiseudun metropolihanke ovat merkittäviä sosiaalipoliittisia kysymyksiä, joihin on saatava ratkaisuja mahdollisimman pian. Asuntotuotantoon on saatava vauhtia ja kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja tarjolle. Tämä vähentäisi ihmisten riippuvuutta toimeentulotuesta.

Perustulon ideaa on edistetty myös pitkäaikaistyöttömän työllistämisbonuksella. 61 kunnassa on parhaillaan käynnissä kokeilu, jossa pitkäaikaistyötön saa pitää yhden kuukauden työmarkkinatuen työllistymisen jälkeen työllistyessään vähintään kolmen kuukauden työsuhteeseen yksityisellä sektorilla. Vihreiden mielestä työllistämisbonus pitäisi ottaa käyttöön myös julkisen sektorin ja järjestöjen työpaikoissa.

Askeleita kohti perustuloa on mahdollista edistää kohentamalla edelleen yrittäjän ja silpputyötä tekevien sosiaaliturvaa. Vihreät ovat esittäneet esimerkiksi reaaliaikaista tulorekisteriä keinona vähentää byrokratiaa ja parantaa mikroyrittäjien ja freelancereiden asemaa.

Samalla kun sosiaaliturvaa kehitetään perustulon suuntaan, on mahdollista toteuttaa perustulokokeilu. Suurista puolueista Keskusta ja myös osa Kokoomuksen kansanedustajista tukee tavoitetta. Valtaosa suomalaisista kannattaa perustuloa, ”jos se takaa ihmisille perustoimeentulon, vähentää byrokratiaa ja kannustaa samalla työntekoon ja yrittämiseen”. Erilaisia mahdollisuuksia perustulokokeilun toteuttamiseksi tulisi selvittää mahdollisimman pian, jotta kokeilu voitaisiin toimeenpanna seuraavan eduskuntakauden aikana. Perustuslakivalokunnan tulisi ottaa kantaa, millainen kokeilu olisi perustuslain mukaan mahdollinen. Erilaisia yhteiskuntapoliittisia kokeiluja on järjestetty aiemminkin, kuten työllistämiskokeilu Paltamossa. Itse olen ehdottanut alueellista kokeilua Helsingissä, mikä vaatisi aloitteellisuutta Helsingin kaupungilta.

Nykyinen monimutkainen, tilkkutäkiksi kutsuttu sosiaaliturvajäjestelmä kaipaa kehittämistä ja yksinkertaisemman siitä saisi parhaiten perustulon avulla. Köyhyys voi syrjäyttää, mutta jos ihmiseen luotetaan ja hänelle annetaan mahdollisuus kohentaa oman tilannettaan ilman lannistavaa byrokratiaviidakkoa, voidaan eriarvoisuutta konkreettisesti vähentää.

Ti, 2015-01-27 16:01

Lähi- ja perushoitajaliitto Superin tänään julkaisema selvitys vanhusten kotihoidon tilasta on järkyttävää luettavaa: 95 % kotihoidon työntekijöistä on huolestunut palvelun laadusta. Hoitajista yli 66 % on harkinnut alanvaihtoa. Kotihoidon tilanne on katastrofaalinen. 

Ympäri Suomea on purettu laitoshoitoa, mutta ei ole huolehdittu siitä, että kotihoidossa olisi riittävästi henkilöstöä. Kodinomaisen palveluasumisen paikkoja ei myöskään riitä kaikille, jotka eivät enää pärjää kotona ja kokevat yksinasumisen turvattomaksi. Niinpä kodeissa on liian huonokuntoisia vanhuksia.   

Vanhusten heitteillejättö tuskin täyttää enää sivistysvaltion tunnusmerkkejä. Meillä on perinteisesti ajateltu, että kaikenikäisten ihmisten oikeutta ihmisarvoiseen elämään kunnioitetaan. Vanhus, jolla ei ole lähellä asuvia sukulaisia tai huolehtivia naapureita, jää yksinkertaisesti heitteille. 

Etenkin Kokoomus vetoaa mielellään siihen, että julkisia palveluita voidaan täydentää vapaaehtoisilla. Kokoomuksessa toistellaan, ettei välittämistä saa ulkoistaa yhteiskunnalle. 

Mutta ei vapaaehtoisilla voi korvata ammatillisen koulutuksen saaneita hoitajia; työntekijöitä, jotka antavat vanhukselle sen hoidon, jonka tämä tarvitsee. Vapaaehtoinen lukee vanhukselle romaania, pimputtaa pianoa, laittaa elokuvan päälle, kertoo juttuja, mutta vapaaehtoinen ei ole työntekijä. 

Ikääntynyt lähisukulaiseni on viime aikoina mennyt nopeasti heikompaan kuntoon. Hän ei aina muista olevansa muistisairas, eikä huomaa, jos on unohtanut ottaa lääkkeensä. Sydämestä ottaa, pyörryttää, oireet pelottavat. Kunnan mielestä hän ei ole riittävän huonossa kunnossa saadakseen palveluasumisen paikan. Hän kuitenkin kokee, ettei selviä yksin, ja että kotona on turvatonta. 

Totta kai useimmat meistä haluavat asua kotona niin kauan kuin mahdollista. Mutta ei koti aina ole se turvallisin paikka. Eikä hoitoa voi ulkoistaa myöskään omaishoitajille. Heidänkin jaksamisessa on rajansa. Toki vanhuksella on oikeus asua kotonaan. On ihan oikea linja, että vanhuksia ei makuuteta osastoilla, mutta heille pitäisi taata inhimillinen tapa asua kotona. Heille, jotka eivät pärjää kotona tai eivät halua asua kotona yksin, tulisi taata mahdollisuus mahdollisimman kodinomaisiin oloihin. Päätös pitäisi olla vanhuksella itsellään niin pitkään kuin mahdollista, eikä sukulaisilla, jotka ehkä pelkäävät vanhuksen puolesta. 

Seuraavissa hallitusneuvotteluissa on päätettävä lisämiljoonista vanhusten kotihoidon kuntoon laittamiseen. Riittävä määrä henkilöstöä kotihoidossa maksaa, mutta siitä on maksettava. Vanhuksen riittävä hoiva vie sen ajan, minkä se vie. Kaikesta ei voi eikä pidä säästää. 

Sivut