Missä leirissä Suomi seisoo?

Poliittisia tekoja on kahta lajia. On aktiivisia päätöksiä, joilla esimerkiksi tiukennetaan turvapaikan hakijoiden pääsyä Suomeen. Mutta on myös passiivisia päätöksiä: sitä, kun ei tehdä mitään, vaikka ongelmat ja ratkaisut ovat hyvin tiedossa. 

Saksalainen filosofi Hannah Arendt pohti toisen maailmansodan aikana ilmiötä, jolle hän antoi nimen banaali paha. Arendt pohtii syitä siihen, mikä mahdollisti juutalaisten joukkotuhon aikalaisten silmien alla ja viime kädessä heidän avullaan. Arendtin johtopäätös on itsestäänselvyydessään radikaali: paha ja totalitaristinen hallinto saa vallan, kun ihmiset lakkaavat kyseenalaistamasta ja tunnustamasta omaa vastuutaan  ja alkavat pitää epänormaaleja ja poikkeavia asioita tavallisina.

Ajattelin Arendtia tänä aamuna kun luin Facebookista turvapaikanhakijan itsemurhayrityksestä Rautatientorilla. Monet Facebook-kaverini pohtivat, miksei julkinen itsemurhayritys - karkotuksen saaneen turvapaikanhakijan hirttäytyminen - ollut ylittänyt uutiskynnystä. Monet kirjoittivat, että Suomi on muuttumassa tai jo muuttunut maaksi, jota on vaikea tunnistaa. 

Keskellä Helsingin Rautatientoria on luistinrata, jonka toisessa päässä on turvapaikanhakijoiden leiri ja toisessa päässä Suomi ensin -mielenosoittajat rasistisine huuteluineen. Väliin jää luistinrata, jolla lapset, nuoret ja heidän vanhempansa käyvät luistelemassa. He todistavat päivittäin tätä omituista vastakkainasettelua, joka eilen kärjistyi yhden turvapaikanhakijan epätoivoiseksi itsemurhayritykseksi ja vastakkaisen päädyn vahingoniloksi ja pilkaksi, kun yritys epäonnistui. 


Mitä pitää tapahtua, että hallituspuolueet  uskoisivat, että suurin osa turvapaikanhakijoista pakenee ihan oikeaa kuolemanvaaraa, ja että heidän hätänsä on aito? Kyse ei ole siitä, etteikö todistusaineistoa pelon aiheellisuudesta ja aitoudesta olisi olemassa. Välimerestä naaratut ja kumiveneisiin pelastetut henkensä uhalla paenneet perheet antavat inhimilliselle hädälle kyllä kasvot, joka ikinen päivä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. 


Jokaisella elävällä ihmisellä on ihmisarvo ja ihmisoikeus. Hallituksen pitää ottaa vastuu politiikkansa seurauksista. On selvää, että hallitus luo omalla politiikallaan paperittomuutta. Hallitus on poistanut humanitaarisen suojelun, romuttanut turvapaikkaa hakevien oikeusturvan ja tehnyt perheenyhdistämisestä käytännössä mahdotonta. Suomen Maahanmuuttovirasto palauttaa ihmisiä maihin, joissa pakolaisia odottaa varma kuolema. 


Tämä tapahtuu meidän silmiemme edessä ja tästä on kyse. Suljemmeko tältä silmämme, kuten Suomen hallitus tekee? Kenen leirissä Suomi on maana?  Suljemmeko silmämme Unkarilta, jossa hallitus juuri tällä viikolla päätti sulkea turvapaikanhakijat leireihin? Hymähdämmekö sille, että Halla-aho - hallituspuolueen europarlamentaarikko ja Soinin mahdollinen seuraaja - totesi kannattaneensa vastaavaa menettelyä Suomeenkin? Kuinka pitkälle muut hallituspuolueet venyvät pitääkseen itsensä samassa hallitusveneessä perussuomalaisten kanssa? 

Me tiedämme, mitä tässä ajassa pitäisi tehdä. Hallituksen on korjattava politiikkansa suuntaa. Jotta humanitaariseen hätään EU:n rajoilla vastattaisiin, tarvitaan laillisia reittejä päästä turvaan eli on nostettava pakolaiskiintiötä (joita hallitus on päinvastoin leikannut), on helpotettava perheenyhdistämistä ja puututtava pakolaisuuden juurisyihin kehitys- ja ilmastopolitiikalla - sen sijaan että leikattaisiin kehitysyhteistyömäärärahoista, kuten hallitus on tehnyt. Ei tarvitse levitellä käsiä ja teeskennellä, ettemme tiedä mitä pitäisi tehdä. Kyllä me tiedämme. Kyse on siitä, välitämmekö.  Ihmisinä olemme samalla puolella, emme eri leireissä. 
 

Tagit: turvapaikanhakijat turvapaikkapolitiikka Maahanmuutto maahanmuuttopolitiikka Ihmisoikeudet