Terrorista, pelosta ja terrorismista

Lueskelin tänään ranskalaisen Alexandre Kojèven tulkintaa Hegelin filosofiasta. Kojèvelle Hegel on kuoleman filosofi, joka kirjoittaessaan kielestä, vapaudesta ja kansalaisuudesta kirjoittaa ihmisen suhteesta kuolemaan.

Hegelin mukaan kuoleman pelko on ihmisen yksilöllisyyden ehto: ymmärrän yksilöllisyyteni vasta kun tulen tietoiseksi omasta kuolemastani. Kauhun kokemus taas liittyy modernin demokratian syntyyn: yksilöllisyyteni hukkuu oivallukseen, ettei hengelläni ole enempää arvoa kuin kaalinpäällä, joka voidaan lyödä poikki koska hyvänsä. "Ihmisiä kuolee" jotta valtio eläisi. Kauhu on siten vapauden ja tasa-arvoisuuden kääntöpuoli.

Kuulostaako hölmöltä? Erottelu pelkoon ja kauhuun on itse asiassa filosofian peruserotteluita ja löytyy jo Aristoteleelta, ja myöhemmin esimerkiksi Sartrelta ja Kierkegaardilta. Pelon aiheuttaja voidaan nimetä, pelolla on siis selkeä kohde, kun taas kauhun lähde on nimetön ja kasvoton. Hegelin mukaan kuoleman pelko tekee ihmisestä yksilön; Heideggerille yksilöllisuuden ehto taas on kauhu kuoleman edessä - tunnen epämääräistä kauhua, koska en voi tietää milloin kuolema tulee.

Sopisiko kauhun ja pelon erottelu kuvaamaan kokemusta, jonka terrorismin mahdollisuus globalisoituneessa maailmassa aiheuttaa? Terrorismin pelko olisi kauhua nimettömän ja kasvottoman edessä. Terrori-isku taas olisi kuoleman näyttämö, ja sellaisena väistämättä epätäydellinen näyttämö. Kuolemalle ei voi antaa kasvoja, sitä ei voi näyttää. Terrori-iskua ei koskaan nähdä tässä ja nyt, vaan aina vasta sitten, kun se on jo ohi. Ajattelen nimettömiä ja kasvottomia tekijöitä, jotka eivät jää todistamaan tekoaan.

En kuitenkaan sanoisi, että terrorismin pelko tai kauhu tekee minusta yksilön; pikemminkin se saa minut tuntemaan osallisuutta yhteisöön, johon voi vain kuulua.