Minun presidenttini on ulkopolitiikan ja arvojen johtaja. Arvojohtaja on sellainen henkilö, joka ottaa kantaa sellaisen Suomen puolesta, jossa kaikki voivat kokea olevansa arvostettuja, hyväksyttäviä ja kelpaavia: syntyperäiset ja maahanmuuttajat, kaupunkilaiset, lähiöläiset ja maalaiset, vaaleat ja tummat, terveet ja sairaat, miehet ja naiset, kristityt, muslimit, ateistit ja agnostikot. Ulospäin avautuvan, ei sisäänpäin sulkeutuvan Suomen puolestapuhuja. Sellainen henkilö on Pekka Haavisto.
Presidentti edustaa kaikkia, erilaisia, eri tavoin eläviä ihmisiä, myös niitä, jotka eivät itse äänestäneet tätä nimenomaista ehdokasta presidentiksi. Todellinen arvojohtaja on vastakkainasettelujen ja ennakkoluulojen yläpuolella. Todellisena arvojohtajana hän hyväksyisi muiden ihmisten ja jopa omaa elämäntapaansa rajoittavia näkemyksiä esittävät ihmiset, mutta ei näitä näkemyksiä.
Elämäntavat, musiikkimaut, hiusten värit, maailmankatsomukset ja seksuaalinen suuntautuminen eivät ole arvovalintoja. Sen sijaan suhtautuminen niihin on mitä suurimmassa määrin arvovalinta, ja tässä presidentin tulee ottaa voimakas, oikeudentuntoinen, humaani ja humanistinen kanta.
Pekka Haavisto on minun presidenttini, maassa, jossa kukaan ei ole toista parempi eikä huonompi toista, vaan jossa kaikkien erilaisuus tunnustetaan ja sitä arvostetaan, heikompia autetaan ja kaikkia kuunnellaan. Tätä kuvaa Suomesta haluan välittää ulos, ja tästä presidentin kuuluu muistuttaa myös ajoittain eksyksiin harhautuneita lampaitaan.
Kirjoittaja on kaupunkimetsäaktivisti ja Porvoon Seudun Vihreiden puheenjohtaja
”Kansan” käsite on jäänne viime vuosituhannelta. Se vaikuttaa kuitenkin edelleen kollektiivisessa tietoisuudessa voimakkaana myyttinä. Kansaan vedotaan usein - kansan tukea kiittävät muun muassa jääkiekkoilijat, jotka omistavat sille voittonsa. ”Kansan” etu antaa vahvan legitimoinnin melkein mille tahansa ohjelmalle, tutkimukselle tai poliittiselle toimenpiteelle, ja kansasta puhuttaessa kaikki tuntuvat tietävän mitä sillä tarkoitetaan.
Ketkä sitten oikein Suomen kansan muodostavat? Ilmeisen ja helpon vastauksen mukaan kansa on kaikkien niiden kokonaisuus, joilla on Suomen kansalaisuus. Mihin ryhmään sitten Suomessa asuvat ja tänne veroja maksavat, muun kuin Suomen passin omistavat kuuluvat? Kuinka kauan Suomessa kuuluu asua, ennen kuin tulee hyväksytyksi täkäläiseksi? Milloin maahanmuuttajat saapuvat perille ja ovat maahanmuuttaneita? Entä ovatko ulkomailla asuvat suomalaiset edelleen osa Suomen kansaa?
Ylipäänsä koko ”kansan” käsite on keinotekoinen ja perustuu saksalaiseen 1800-luvun kansallisromantiikkaan. Tunnetusti sikäläiset kansallisromantikot halusivat yhdistää samaa kieltä puhuvat eri heimot Saksan valtioksi. Tämän projektin kotimaisella versiolla oli samat tavoitteet ja juontui Snellmanin ja kumppaneiden hegelinsä pureksimatta nielemiseen.
Ongelmallisen kansan käsitteestä tekee muun muassa siihen sisäänrakennettu, mutta usein lausumatta jäävä ajatus yhtenäisestä kokonaisuudesta. Eli kansa ei ole eri ryhmistä avoimesti muodostuva koostumus, vaan jo lähtökohtaisesti yhdestä puusta veistetty rakennelma. Näin se on luonteeltaan ulossulkeva ja oletettuihin samankaltaisiin ominaisuuksiin perustuva. Jonkin maan kansalaisuus on identiteetin paikkaan liittyvistä määreistä yksilöä vahvimmin sitova tekijä. Tämä nyt ei ole erityinen huomio, kun ajattelee kansallisvaltioihin perustuvaa historiaa varsinkin Euroopassa viimeisen reilun 150 vuoden aikana. Kyseinen kansallisvaltioajattelu on kuitenkin saanut lähes itsestään selvän hegemoniallisen aseman ihmisten itseymmärryksessä identiteetin luojana.
Toki edellä esitetyissä identiteettikysymyksissä on eri tasoja. Vaikkapa syntyperäinen helsinkiläinen on helsinkiläinen nimenomaan suhteessa muihin suomalaisiin ja Jean Baudrillard´n tunnetun luonnehdinnan mukaan eurooppalainen tuntee itsensä eurooppalaiseksi vasta Amerikassa. Kuitenkin tietyn maan kansallisuus nähdään edelleen lähes kyseenalaistamatta ensisijaisena.
On kohtuullisen helppoa torjua tässä esiintuotu kritiikki sillä tosiasialla, että me nyt vaan satumme olemaan Suomen, emmekä Helsingin tai Euroopan kansalaisia. Silti juuri siksi, että kansallisuus on henkilöllisyysdokumentista riippuvainen ja siten ehdottomampi kuin muut määreet, tulisi identiteettien hahmottamisen spektri avata. Kansallisuuden korostaminen vahvistaa jo vanhentunutta näkemystä ihmisen kohtalonomaisesta kuulumisesta tiettyyn joukkoon, jota luonnehtivat tietyt piirteet. Nykyihmisen elämäntunnetta värittää kuitenkin jo usein kokemus moneen paikkaan kuulumisesta. Tätä on tavattu kutsua juurettomuudeksi, mutta onko tämäkin vain vanhanaikainen kuvaus ja liian yksioikoisen kielteinen?
Vai olisiko juurettomuuden puoltaminen sittenkin ennemminkin vapauttavaa vastatessaan sartrelaista "olemista ennen olemusta"?
Paikkakunnat mielletään sen sijaan enemmän vain satunnaisina pisteinä kartalla, joissa synnytään ja eletään, mutta jotka eivät luonnehdi yksilöä samalla tavoin kuin kansallisuus. Siksi paikallisidentiteetit olisivat notkeudessaan suosimisen arvoisia. Varsinkin kaupungit ovat aina olleet paikkoja, joita symbolisella tasolla leimaa muuttuvuus, kun taas kansat ovat luonteeltaan pysyviä. Mitä moninaisempi identiteettien paletti on, sitä hankalampi on rakentaa ”me-muut” –vastakkainasetteluja niiden osoittautuessa loppupeleissä aina mielivaltaisiksi.
Pitääkö poliittisiin julkilausumiin uskoa – etenkään silloin kun niissä irtisanoudutaan epäkorrekteista mielipiteistä? Ei pidä.
Perussuomalaisten eduskuntaryhmä julkaisi 25.5. 2011 julkilausuman ”syrjintää, rasismia ja väkivaltaa vastaan”. Julkilausuman taustalla on sen kirjoittajien mukaan muun muassa pääkaupunkiseudun linja-autonkuljettajiin viime aikoina kohdistuneet väkivallan teot, joiden myötä ”pääkirjoituksissa ja poliittisissa puheenvuoroissa” perussuomalaisilta on ”vaadittu rasismin ja syrjinnän tuomitsemista ja siitä irtisanoutumista”.
Perussuomalaisten eduskuntaryhmä toimi, kuten katsoi julkisesti esitettyjen vaatimusten heidän edellyttävän ja ilmoitti kirjallisesti tuomitsevansa em. ilmiöt. Helsingin Sanomat palkitsikin tämän välittömästi uutisoimalla seuraavan aamun nettilehden etusivulla, että ”Perussuomalaiset on nyt Suomen suosituin puolue”. Jutun alla oli linkki julkilausumaan.
Mutta mitä perussuomalaisten eduskuntaryhmän parissa tosiasiassa ajatellaan linja-autonkuljettajista ja rasismista? Jotain osviittaa antaa Jussi Halla-ahon Scripta-sivustollaan julkaisema blogi ”Vielä bussikuskeista” (19.5.2011). Viikko ennen julkilausumaa kirjoitetussa blogissa käsitellään linja-autonkuljettajiin kohdistunutta väkivaltaa julkilausumaa yksityiskohtaisemmin.
Blogissaan Halla-aho pohtii viime aikoina lisääntyneiden rasististen rikosten syitä muun muassa näin:
”Poliisin mukaan tärkein selittävä tekijä on tiukentunut kirjaamiskäytäntö. Toisaalta Suomeen on muuttanut vuosien 2000-2010 aikana n. 250 000 ihmistä, ja maahanmuuttajien määrän kasvun voi olettaa itsessään lisäävän tapauksia jonkin verran. Koska maahanmuuttajat keskittyvät pääkaupunkiseudulle, myös rasististen rikosten lisääntyminen on siellä huomattavinta”.
Ensimmäinen selitys (”tiukentunut kirjaamiskäytäntö”) on peruskauraa kaikille pohjoisamerikkalaista rasismikeskustelua seuranneille. Halla-ahon blogi-historian perusteella hän on seurannut sitä hyvinkin tarkasti. Tämän selityksen mukaan rasistiset rikokset lisääntyvät, koska poliisi kirjaa niitä herkemmin. Toisin sanoen, jos vanha höllempi käytäntö olisi edelleen voimassa, niin kasvua ei olisi tapahtunut. Eli rasistisia rikoksia tehtiin vähemmän niinä vanhoina hyvinä aikoina, jolloin vähemmistöjen ”ihmisoikeudet” ja monikulttuurisuus eivät vielä olleet rapauttaneet poliisin toimintaa ja ihmisten oikeuskäsitystä.
Edelleen, kuten Halla-aho tuntuu sanovan, ja kuten Yhdysvalloissa rasistiset liikkeet ovat järkeilleet vuosikymmeniä, koska maahanmuuttajia tulee koko ajan lisää, on luonnollista, että rasististen rikosten määrä lisääntyy. Toisin sanoen, rasismi on maahanmuuton seurannainen ja siten maahanmuuttajat pelkällä olemassaolollaan oikeastaan itse syypäitä rasistisiin rikoksiin. Kantaväestön näkökulmasta on kyse vain maahanmuuton aiheuttamasta luonnollisesta reaktiosta. Sillä rasismi on, tämän logiikan mukaan, itsesuojeluvaistoa ja siten oikeastaan myötäsyntyistä ja hyväksyttävää erityisesti maatansa, kansaansa, kulttuuriaan ja hyvinvointiaan suojelevalle rodultaan ylivertaiselle valkoiselle ihmiselle. Se on yksinkertaisesti biologiaa eli ns. luonnon laki.
Käsitys rotujen välisestä luonnollisesta epäluulosta ja sen myötä rasismin oikeutuksesta on kokemukseni mukaan Suomessa kovin yleinen. Ajatellaan, että ihminen suhtautuu luonnostaan epäluuloisesti toisen näköiseen ihmiseen, yksilöön jonka ihon väri poikkeaa tämän omasta. Enempää kuin Jussi Halla-aho en ole minäkään luonnontieteilijä, mutta ihmistieteilijänä tiedän, että rotuun perustuva epäluulo ja vihamielisyys eivät ole myötäsyntyisiä ja biologisesti selittyviä reaktioita vaan kulttuurisesti opittuja asenteita.
Rotujen välisen epäluulon lisäksi Halla-ahon bussikuski-blogi perustuu vielä toiseen stereotypiaan eli kliseiseen käsitykseen siitä, että ulkomaalaiset ja erityisesti ihonväriltään ei-valkoiset ja uskonnoltaan ei-kristityt ovat rikollisempia kuin suomalainen normikristitty valkoinen kantaväestö. Halla-ahon blogin tähtäimessä on, kuten hänen blogeissaan usein, todistaa se, että maahanmuuttajat tekevät kantaväestöä suhteellisesti enemmän rikoksia. Näin ollen myös rasististen rikosten tekijöinä maahanmuuttajat ovat kantasuomalaisia aktiivisempia. Halla-aho kirjoittaa:
”Reilussa 80 prosentissa rasistisista rikoksista tekijä on kantaväestön edustaja. Maahanmuuttajat ovat näin ollen huomattavasti yliedustettuina myös rasististen rikosten tekijöinä.”
Ja mitä linja-autonkuljettajiin tulee, niin
”ulkomaalaiset ovat yliedustettuina bussikuskeihin kohdistuvien väkivaltarikosten tekijöiden joukossa”.
Halla-aho manipuloi lukijakuntaansa taitavasti vetoamalla lukuihin. Hänen mukaansa vain 10 niistä 78 bussikuskista, joihin oli vuonna 2009 kohdistunut työajalla väkivaltaa, oli ulkomaalaistaustaisia. Tästä seuraa Halla-ahon logiikalla se, että ”kantaväestöön kuuluvat kuljettajat ovat suuremmassa vaaravyöhykkeessä”.
Tämä päätelmä ei enää ole kvantitatiiviseen tietoon perustuvaa analyysia vaan silkkaa ulkomaalaisvastaista retoriikkaa. Huomattavin retorinen loukku Halla-ahon taitavasti rakennetussa tekstissä onkin se, että näin on jälleen kerran todistettu – tällä kertaa bussikuskien kustannuksella – ETTÄ RASISMIA EI SUOMESSA OLE. Tai jos on, niin sen vaara on mitätön verrattuna siihen vaaraan, joka kantaväestöä uhkaa ulkomaalaistaustaisten rikollisten taholta. Sitä paitsi miten rasismia voisi Suomessa ollakaan, kun perussuomalaisetkin, joita niin kovasti on asiasta epäilty, ovat nyt oikein kirjallisesti ilmoittaneet tuomitsevansa ilmiön. Olisi vain kovin naiivia olettaa, että rasisti myöntäisi julkisesti olevansa rasisti.
Vihreän liiton jäsenistöllä on nyt ainutlaatuinen tilaisuus käyttää äänivaltaansa puolueen suunnasta päättämiseen. Puheenjohtaja on puolueen kasvot ja ääni, joten Vihreiden sisäisestä demokraattisuudesta huolimatta tämän valinnalla on merkittävä rooli siinä, mihin suuntaan puolue lähtee alkavalla vaalikaudella.
Vaali on linjavaali, halusimme me sitä tai emme. Ehdokkaista ei löydy ”maltillista keskitietä” tai ”perusvihreää sitoutumatonta”, huolimatta siitä että useampi kuin yksi ehdokas näin mahdollisesti tahtoisi profiloitua. Kaikkien ehdokkaiden taustalla vaikuttaa kuitenkin jokin ideologia, eikä tätä tule häpeillä – mitä muuta politiikka edes on kuin ideologioiden vastakkainasettelua?
Huolimatta kaikkien ehdokkaiden ympäristöä puolustavista sekä arvoliberaaleista kannoista, näiden väliltä löytyy eroja. Vastakkain ovat vanha puolue ja uudistunut puolue, talouspoliittinen linjattomuus ja talouspoliittinen sitoutuminen, ”reaalipolitiikka” ja vihreä idealismi. Tahdon kehottaa kaikkia ajattelemaan: kuka heistä edustaa minua ja minun puoluettani?
Varapuheenjohtajat, eduskuntaryhmän puheenjohtajuus ja puoluesihteerin valinta ovat kaikki kähmittävissä: niissä painaa asuinpaikka, sukupuoli ja järjestötausta. Siksi puheenjohtajavaalissa tämä kaikki tulee unohtaa. Henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole mitään roolia käytännön politiikassa: ei ole olemassa helsinkiläistä perustuloa tai miespuheenjohtajan eläinoikeuspolitiikkaa.
Puheenjohtajaa valitessa valitaan linja. Olisi suoran demokratian ja kaikkien annettujen äänien halveksumista väittää muuta. Kysyttäisiinkö jäsenistön mielipidettä suoralla vaalilla, jos päätöksen vaikutus on lähinnä esiintymistaitoihin tai miellyttävään naamaan?
Aion äänestää Outi Alanko-Kahiluotoa, koska hän ainoana ehdokkaana haluaa asettaa puolueen talouspoliittiseen kontekstiin. On olemassa vihreää talouspolitiikkaa, ja se on olemukseltaan vasemmistolaista. Se rajoittaa tuloeroja, siirtää rahaa eniten tarvitseville, kieltää kestämättömän taloudellisen toiminnan ja ohjaa yksilöiden kulutusvalintoja.
Haluan olla puolueessa, joka on valmis sitoutumaan edellä mainittuihin arvoihin ehdoitta, kumartamatta niille jotka eivät niihin sitoudu. On voitava sanoa vihreyden sulkevan ulkopuolelleen sellaisia arvoja, joita valtaosa puolueen väestä ei kannata. On voitava sanoa ei markkinaliberalismille, julkisten palveluiden alasajolle ja tuloeroja säilyttävälle tai kasvattavalle politiikalle.
Valitsemalla uuden kasvon puheenjohtajaksi ja osoittamalla tukensa punavihreälle linjalle puolueen jäsenistö näyttäisi Suomelle, että Vihreä liittoa tarvitaan yhä, kipeämmin kuin koskaan, ja meillä on halua jatkaa politiikan areenoilla vaalitappiosta huolimatta.
Konsta Happonen
Oulun vihreiden nuorten puheenjohtaja
Koulutus ja osaaminen ovat tärkeä osa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Tasapuoliset mahdollisuudet laadukkaaseen koulutukseen sekä yhdenvertaiset koulutuspalvelut kuuluvat kaikille, myös vammaisille ja muille erityisen tuen tarpeessa oleville ihmisille, kullekin kykyjensä ja tarpeidensa mukaan. Kysymys ei ole pelkästään koulutuspoliittisista linjauksista, vaan myös perustuslakiin kirjatuista perusoikeuksista.
Voidaan kysyä toteutuvatko koulutukselliset oikeudet riittävästi myös käytännössä? Suomessa on alueita, joissa oikeudet ja mahdollisuudet koulutukseen toteutuvat paremmin ja alueita, joissa huonommin. Helsinki ja Uusimaa ovat alueita, joissa ammatillisen koulutuksen ulkopuolella jää vuosittain runsaasti nuoria.
Opetus- ja kulttuuriministeriön tekemistä opiskelijamäärän lisäyksistä huolimatta ammatillisen koulutus ei ole Helsingissä eikä muuallakaan Uudellamaalla riittävää. Sen ulkopuolella jää pelkästään Helsingissä vuosittain 400-500 nuorta.
Osittain tämä johtuu pääkaupungin vetovoimasta, joka ei perustu pelkästään koulutuksen kiinnostavuuteen. Pääkaupunkiin hakeudutaan koulutukseen myös Helsingin ulkopuolelta, erityisesti Espoosta ja Vantaalta. Ammatilliseen koulutukseen on lainsäädännön mukaan vapaa hakeutumisoikeus. Pääkaupungin vetovoima pitäisi ottaa paremmin huomioon opiskelijamääriä lisätessä, jotta voitaisiin varmistaa myös helsinkiläisnuorten koulutus.
Helsingin kaupunki on yli 7000 opiskelijallaan Uudenmaan suurimpia ammatillisen koulutuksen järjestäjiä. Helsingin palvelualojen oppilaitos järjestää Roihuvuoressa ammatillista peruskoulutusta matkailu-ravitsemis- ja talousalalla. Helsingin tekniikan alan oppilaitos toimii pääosin Haagassa sekä järjestää lisäksi kone- ja metallialan sekä rakennusalan koulutusta Herttoniemessä.
Koulutustarjonta on Itä-Helsingissä liian kapea-alaista ja riittämätöntä. Ammatillisen koulutuksen tulisi painottua selkeämmin niille alueille, missä koulutukseen hakeutuvat nuoret asuvat.
Tekniikan - ja liikenteen alan koulutusta tulisi lisätä Itä-Helsingissä. Sosiaali- ja terveysalalla on huutava pula työvoimasta. Miksipä ei Itä-Helsingissä voitaisi järjestää myös esimerkiksi lähihoitajan koulutusta?
Itä-Helsingillä on huonohko maine ongelma-lähiöalueena. Voitaisiinko alueen mainetta kohentaa perustamalla Itä-Helsinkiin palveluiltaan monipuolinen ammatillisen koulutuksen kampusalue? Jos tai kun Helsinkiin päätetään perustaa Guggenheim museo, eikö sitä voitaisi sijoittaa vaikkapa Jakomäkeen? Töölönlahti ei imagon kohennusta tarvitse.
Ammattikoulutuksessa opiskelevien opiskelunaikainen toimeentulo on niukkaa ja toimeentulo-ongelmat johtavat usein opintojen keskeyttämiseen. Opintotuen tulisi olla riittävää toimeentulon turvaamiseksi. Yhdenvertaisuuden vuoksi vanhempien tuloja ei pitäisi ottaa huomioon myönnettäessä opintotukea alle 20-vuotiaille ammatillisessa koulutuksessa tai lukiokoulutuksessa opiskeleville. Näin ei tehdä korkeakouluopiskelijoillekaan. Opintotuki tulisi myös sitoa kaikkien koulutusasteiden osalta elinkustannusten nousuun. Koulutus kuuluisi siten kaikille!
Vaalikeskustelun polttavin verokysymys koskee oikeudenmukaisuutta. Perustuuko verotus veronmaksukykyyn vai onko meillä käytössä tasavero?
Välillinen verotus eli arvonlisävero ja sen kaltaiset kulutusverot edustavat tasaveroa (vaikka todellisuudessa köyhät maksavat suhteessa rikkaita enemmän kulutusveroja). Verotuksen oikeudenmukaisuus voi toteutua vain tuloverotuksen avulla. Mutta toteutuuko se käytännössä?
Kelan johtava tutkija Pertti Honkanen laski pyynnöstäni vuoden 2008 tulonjakoaineistosta todellisen veroprosentin kaikille aineistossa olevalle noin 18 000 henkilöille. Tuloksista voi lukea kaksi asiaa: yleinen tasavero ei ole ainakaan vielä totta Suomessa (paitsi ehkä kaikkein hyvätuloisimpien osalta), mutta verotus ei perustu enää maksukykyyn.
Tulonjakoaineisto on laadittu kuvaamaan koko Suomen väestöä. Siitä puuttuvat kaikkein suurituloisimmat, mutta se antaa kuitenkin melko tarkan kokonaiskuvan verorasituksen jakautumisesta väestössä. Kuvan tarkkuutta voidaan parantaa käyttämällä koko väestöstä laskettuja painokertoimia.
Tässä selvityksessä kaikki aineiston henkilöt järjestettiin tulojen mukaan nousevaan järjestykseen ja kullekin laskettiin tuloveroprosentti. Keskimääräinen tuloveroprosentti nousee melko tasaisesti, jos tarkastellaan tulokymmenyksiä.
Aineiston lähempi tarkastelu – tulosaajien jakaminen kymmenysten sijaan prosentteihin – paljastaa kuitenkin sen, että veroaste kääntyy laskuun tulojakauman yläpäässä. Toiseksi ylin ja ylin prosentti tulonsaajista maksaa vähemmän veroja kuin muut hyvätuloiset. Syynä on se, että suurituloisimmat saavat huomattavan osan tuloistaan pääomatuloina, joita ei veroteta progressiivisesti vaan suhteellisesti. Lisäksi osinkojen verovapaus aiheuttaa sen, että veroprosentti voi jäädä erittäin alhaiseksi.
Vuosi 2008 muistetaan globaalin talouslaman vuotena, jolloin osakekurssit romahtivat ja pääomatulot laskivat. Tästä huolimatta kevyesti verotettuja pääomatuloja saavat alkavat laskea keskimääräistä veroastetta jo sen jälkeen, kun vuositulot ylittävät t noin 50 000 euroa.
Alla olevassa kuviossa on mukana painotettuina kaikki tulonjakoaineiston havainnot bruttotuloista ja todellisista veroprosenteista. Jokainen piste vastaa yhtä havaintoa. Noin 50 000 euron vuositulojen jälkeen hajonta alkaa kasvaa eli tulonsaajien joukkoon ilmestyy huomattava joukko ”vapaamatkustajia”, joiden veroaste on paljon alhaisempi kuin pienempiä tuloja saavilla. Mitä alhaisempi suurituloisen veroprosentti on, sitä suurempi osa hänen tuloistaan muodostuu pääomatuloista.
Noin 100 000 euron vuositulojen jälkeen tulonsaajien veroprosentti vaihtelee sattumanvaraisesti 50 prosentin ja nollan välillä. Tätä tuskin voi kutsua siinä mielessä oikeudenmukaiseksi tai kohtuulliseksi verotukseksi, että verotus perustuisi maksukykyyn.
Joulun alla oppiaineemme, yleisen kirjallisuustieteen, sähköpostilistalle tuli masentava viesti: yli puolet tulevan kevään tuntiopetuksesta on peruttu, koska opetusmäärärahoja oli leikattu puolella. Tämä tarkoitti sitä, että suunniteltu ja tuntiopettajien kanssa jo sovittu kevään opetus olisi ylittänyt koko ensi vuoden opetusbudjetin.
Nekin kurssit, jotka päätettiin pitää, joutuivat leikkuriin: opetustunteja supistettiin, ja palkkaa samalla mitalla, vaikka opintokokonaisuuden laajuus säilyi ennallaan. Viestinviejiksi joutuneet professorit perustelivat ratkaisujaan näin: ”Näillä päätöksillä tähtäämme siihen, että meillä on jotain opetusta keväällä ja ehkä myös muutama kurssi syksyllä.”
Sama kurimus koskee useita muitakin Helsingin yliopiston humanistisia aineita.
Rahaa kuitenkin on, jossain ainakin. Helsingin yliopiston valtion rahoitus lisääntyy vuonna 2011 edellisestä vuodesta 31 miljoonalla eurolla – näin meille on kerrottu. Herää kysymys, mikä on se huippurahoituksen musta aukko, joka on luotu, ja jonne kaikki rahat katoavat.
Yhdet sanovat, että opetusta ei ole vähennetty, että henkilötyövuodet vain kasvavat. Toiset sanovat, että byrokratia sen kun vähenee, onhan ”hallintohenkilöstön määrä tuntuvasti pienentynyt”, kuten humanistisen tiedekunnan dekaani Anna Mauranen väittää Yliopisto-lehdessä (3/2011). Tämä on todennäköisesti puppua, sillä usean tutkimuksen mukaan yliopistojen hallinto on viime vuosina paisunut opetus- ja tutkimushenkilökunnan kustannuksella reippaasti: vuodesta 2005 vuoteen 2009 yli 12 prosenttia, ja puolessatoista vuosikymmenessä hallintohenkilökunnan määrä on kaksinkertaistunut (Acatiimi 3/2011).
Toisaalta totta on myös seuraava. Helsingin Sanomissa on julkaistu viime aikoina runsaasti koko sivun mainoksia (á 20 000 euroa ja risat kappale), joissa yliopistomme kinuaa lahjoittajilta rahaa. ”Kirahviklubilaisille”, jotka ovat lahjoittaneet rahaa yliopistolle (vaikkapa vaivaisen tonnin), järjestetään juhlia ja retkiä. Heille myös lähetellään rehtori Thomas Wilhelmssonin allekirjoittamia tervehdyskirjeitä, joita yliopiston paskaduunarit – kuten vaikkapa apurahoilla projektista toiseen sinnittelevät tutkijat – eivät koskaan saa (Pilvi Torsti, HS 2.2.2011).
Viimeisimmän Ylioppilaslehden (6/11) mukaan Helsingin yliopiston rehtorin palkka nousi 61 prosenttia vuoden 2010 alusta, siis yliopistouudistuksen (2009) myötä, ja samansuuntaisista korotuksista nauttii muukin johtoporras. Konsistorin eli nykyisen hallituksen kulut ovat satakertaistuneet, koska kokouspalkkioita maksetaan minimissään 1500 euroa kuukaudessa. Palkka juoksee riippumatta siitä, osallistuuko jäsen kokouksiin.
Johdolle myös suunnitellaan ”bonusjärjestelmää”, tosin vielä ei oikein tiedetä, mihin johtoa kannustettaisiin ja mitkä olisivat palkitsemiskriteerit. ”Talousvastuu on kova”, kuuluvat perustelut.
Samaan aikaan 75 prosenttia yliopiston henkilöstöstä on työolosuhteisiinsa aiempaa tyytymättömämpiä, ja noin 90 prosenttia on sitä mieltä, että yliopistouudistus on epäonnistunut.
Onhan siinä tietenkin vastuuta kerrakseen, että ajetaan alas tuhatvuotisen kehityksen tulos!
Suhteutetaan summia hieman. Tohtoriksi tänä keväänä väittelevä kollegamme huomautti lakonisesti, että ei olisi uskonut väitöskirjaurakkaa aloittaessaan, että tulee ylikouluttaneeksi itsensä paitsi tavallisen työelämän, myös yliopiston näkövinkkelistä. Oppiaine ei nimittäin halua palkata häntä enää tuntiopettajaksi, koska se tulee liian kalliiksi. Tohtoritasoisen tuntiopettajan palkkio kymmenen kerran luentokurssista on 1300 euroa. Filosofian lisensiaatti saisi parin kuukauden mittaisesta työstä 1100 euroa, filosofian maisteri 900 euroa. On tietenkin myös tapauksia, joissa kursseja on vaadittu pidettäväksi ilman palkkaa, esimerkiksi työhuonetilan vastineeksi.
Säästäminen – vaikkapa 400 euron säästäminen! – tässä kohdassa tuntuu kuitenkin pölvästin puuhalta. Tohtoriksi väitellyt jos kuka on oman tutkimusalansa paras asiantuntija. Väittelyn jälkeen hänellä on usein jopa enemmän energiaa ja aikaa opettaa – heti aukeava postdoc-rahoitusputki kun ei ole mikään selviö.
Ja ennen kaikkea: Ylipiston idea, koko yliopiston olemassaolon oikeutus, on tarjota ”korkeinta opetusta” opiskelijoille. Nykyisen kehityskulun puolustajat vähättelevät tilannetta toteamalla, että perusopetus säilyy jatkossakin, vain ”erikoiskursseja” karsitaan.
Kyllä kyllä, perusopetus säilyy, ja sen voi hoitaa kätevästi pois päivänjärjestyksestä ilman opetustakin, vaikkapa kirjatenttejä järjestämällä. Tosiasiassa erityyppiset ”erikoiskurssit” tarjoavat kuitenkin juuri sitä uusinta tietoa, jolla on tapana löytyä väitöskirjavaiheessa. Tietoa, jota tutkija myöhemmin opetuksessaan toistaa, parhaimmassa tapauksessa jalostaa.
Juuri tällaista opetuksen välityksellä saatavaa uutta tietoa tulevat tutkijat janoavat. Perusopetus ei koskaan päivity, jos se on yksinomaan oppiaineen parin kiireisen viranhaltijan vastuulla.
Lähetimme opetusministeri Henna Virkkuselle sähköpostia, jossa tiedustelimme hänen näkemystään korkeimman opetuksen kohtalosta. Pyysimme häntä tutustumaan leikkauspäätöksiin, jotka kuvaavat hyvin Helsingin yliopiston humanistisiin oppiaineisiin liittyvää katastrofia. Opetusministerin erityisavustaja vastasi meille. Hän kirjoitti vuolaassa, paikoin läpitunkemattoman kapulakielisessä kirjeessään yliopistojen autonomian vahvistamisesta ja ”kansainvälisesti kilpailukykyisten toimintaedellytysten turvaamisesta”. Hän myös vakuutti, että maineikkaan yliopistomme perusrahoitus on, ”valtion vaikeasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta”, turvattu.
Palautteen annossa on tapana tarjota ensin porkkanaa, ja vasta sitten keppiä. Saimmekin oppitunnin siitä, ettei toiminnan pitkäjänteinen kehitys voi tapahtua yksinomaan valtion rahoituksen turvin: myös ”toimintarakenteita ja sisältöjä” on uudistettava. Ongelma ei siis ole liian vähäinen raha sinänsä, vaan kyse on rahan jaosta. ”Ministeriön rooliin ei kuitenkaan vuosikymmeniin ole kuulunut yliopiston sisäisistä määrärahakohdennuksista päättäminen.”
Opimme myös sen, että ”voimavarat ovat vielä liiaksi hajallaan eikä tavoitetta laadukkaista, selkeästi profiloituneista ja kansainvälisesti kiinnostavista yksiköistä ole läheskään kaikin osin saavutettu”. Siis: yliopistomme ”sisällä on suuria eroavuuksia koulutuksen ja tutkimuksen laadussa eri tieteenalojen ja yksiköiden kesken”.
Ilmastotutkimus ja kliininen lääketiede ovat rehtori Wilhelmssonin mukaan ne alat, joilla olemme tällä hetkellä ”kiistatta maailman kärkeä” (Yliopisto-lehti 2/11). Kaikki rahat ja usko niihin, niinkö, ja muiden alojen vähittäinen alasajo, vai?
Virkkusen avustaja päättää kirjeensä seuraaviin lauseisiin:
Uudistuksen tavoitteena on ollut hallinnon keventäminen ja voimavarojen vapauttaminen opetuksen ja tutkimuksen laadun vahvistamiseen. Uudistaminen merkitsee myös muutoksia yliopiston sisäiseen voimavarojen jakoon ja opetussisältöjen kehittämiseen. On tärkeää, että yliopisto löytää toimintarakenteen ja -muodot, joilla turvataan riittävässä määrin perinteinen humanistinen osaaminen ja vahvistetaan sen laatua. Opetus- ja kulttuuriministeriö huolehtii ohjauksella ja palautemenettelyllä siitä, että valtakunnalliset osaamis- ja sivistystarpeet turvataan myös tulevaisuudessa.
Edellä kuvatun valossa ei liene liian vainoharhaista väittää, että rahoitus, jolla ”turvataan riittävässä määrin” esimerkiksi kirjallisuudenopetus, tarkoittaa opetusministeriön virkamiehille jotain sellaista, joka asiaa tunteville yliopistolaisille näyttäytyy sivistysyliopiston harkitsemattomana alasajona.
Me näemme ja koemme ruohonjuuritasolla jatkuvasti myös, kuinka byrokratialla uuvutettu, oman työnsä tarkkailuun ja raportointiin alistettu yliopistoväki oirehtii, turhautuu, kypsyy ja pistää lopulta lapaset naulaan. Koukeroinen kielenkäyttö ja retoriset sumutukset (puheet ”humanistisen osaamisen laadun vahvistamisesta”) eivät mene läpi enää: todellisuus kertoo jostain muusta.
Opetusministeri Virkkusen tunnetun lausahduksen mukaan kesäkuussa 2009 hyväksytty uusi yliopistolaki on ”toiseksi paras asia, mitä suomalaisen yliopiston historiassa on tapahtunut”. Täältä meiltä päin katsottuna laki on pikemminkin pahinta mitä yliopistolle on tapahtunut sitten Turun yliopiston palon. Joku luovan tuhon irvileuka voi tietenkin todeta tähän, että ilman Turun paloa ei Helsingin yliopistoa olisi olemassakaan. Mutta Virkkunen näyttääkin olevan enemmän Keisari Neron kuin Aleksanteri I:n sukua.
FM Laura Lindstedt, kirjailija, väitöskirjatutkija & FL Martti-Tapio Kuuskoski, päätoimittaja
En ole lukenut sanomalehtiä kahteen vuoteen. Seuraan uutisia satunnaisesti eri medioista. Joka harva kerta tulee sellainen olo, että tämä ei riitä, tämä on jonkun toisen rajaama kuva maailmasta ja sillä toisella on mielipide. Kokonainen kuva vaatisi kymmeniä lehtiä ja sen lisäksi olisi huojuttava alvariinsa netissä. Se on päivätyö.
Alun perin lopetin päivälehtien luvun koska en halunnut kyynistyä ja se olisi ollut ainoa keino hoitaa tämä suhde lehtien kanssa aikuismaisesti. Tiedättehän, aamukahvi, lehti, pari hymähdystä, jaahas ja töihin, matkalla jokin vitsikäs päivitys Facebookiin päivänpolttavista tapahtumista. Minä en taipunut moiseen tyylikkyyteen, lehdenluvun jälkeen toipuminen kesti vähintään kaksi tuntia. Se sisälsi tunnekuohuntaa, hahmotonta raivoa, tarvetta lähteä pelastus-, raivaus-, sijaisäiti-, tankkerinpysäytys- ja verenluovutustöihin, paasausta lähimmäisilleni sekä uutisten sisällöstä että niiden valinnan ja ylöspanon surkeudesta. Halusin jatkaa kirjailijan ammatissa, jotain oli tehtävä.
Yllättävän hyvin pysyn kartalla. Ja mitä tulee kärryiltä tipahtamisen pelkoon, niin nyt sitä on vähemmän kuin koskaan. Tällainen hiljaisuus ei aiheuta sokeutumista maailman tapahtumille, päinvastoin. Hahmotan selkeämmin suurempia kokonaisuuksia, asioissa ja ajassa. On satoja vuosia ja tuhansia. Olen paremmin läsnä arjessa, ihmisten kanssa, maailmantapahtumien ja poliittisen päätöksenteon keskellä. Olen ajassa. Minulta toki puuttuu tietty muodikkuus, en ole verekseltään perillä. Nyt kun esimerkiksi on tätä vaalikuohuntaa, olisi helppo olla joukkotunteessa aamusta iltaan.
Minulle on selvää mitä haluan poliittiselta päätöksenteolta. Halusin samoja asioita neljä vuotta sitten ja äänestin Outi Alanko-Kahiluotoa. Koska hän on työssään onnistunut, äänestän häntä taas.
Minulle on tärkeää, että eduskunnassa istuu ainakin yksi ihminen jonka oikeudenmukaisuuteen, rehellisyyteen ja kykyyn toimia väsymättä niiden mukaisesti luotan. Koska tunnen Outin henkilökohtaisesti, satun tietämään että näin on. En äänestä Outia sen vuoksi, että taiteilijana kuulun siihen ryhmään, jonka etuja Outi myös ajaa, vaan sen vuoksi että hän työskentelee lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden, nuorten syrjäytymisen, köyhyyden poistamisen ja työelämän väliinputoajien puolesta, sekä sivistysvaltion murentamista, ydinvoimaa ja ilmastonmuutosta vastaan. Neljä vuotta on lyhyt aika, olisi sääli jos kaikki Outin liikkeelle laittama jäisi kesken.
Nyt olisi muodikasta jättää äänestämättä Vihreitä. Puolue ei ole hoidellut kaikkia hommiaan kovin kunniakkaasti tai tyylillä, niin kuin eivät muuten muutkaan puolueet. Mutta Outi on.
Suomessa vihreä puolue syntyi vihreän liikkeen jäsennyttyä puoluepoliittiseksi toimijaksi. Toisin kuin monissa muissa maissa, vihreiden suhde vasemmistoon muodostui alun alkaen jännitteiseksi. Tämä johtuu siitä, että Suomessa vihreä liike nousi kritisoimaan yhtä aikaa sekä luontoa riistäviä kapitalisteja ja maanomistajia, että Suomessa 70-luvun peruja vallinnutta hierarkkista ja maneerista vasemmistolaista puoluekulttuuria vastaan.
Suomessa puoluepolitiikka ylipäänsä oli ummehtuneessa tilassa ja vihreiden rooliksi tulikin tuoda politiikkaan tuulahdus laajempaa osallisuutta ja niitä kansalaisliikkeiden teemoja jotka olivat vakiintuneilta puolueilta unohtuneet ainakin käytännön politiikan tasolla, jos eivät jo ohjelmistaan.
Historian takia suurin osa nykyisistäkin suomalaisista vihreistä kokee itse tekevänsä politiikkaa nimenomaan vasemmisto-oikeisto -erottelun ulkopuolella.
Kannattaa kuitenkin muistaa että vasemmisto-oikeisto -jako ei syntynyt Kekkosen aikaan eikä kylmän sodan barrikadeilla. Alun perin se perustuu Ranskan vallankumouksen jälkeiseen ryhmitykseen silloisissa lainsäädäntöelimisissä. Puheenjohtajasta oikealla istuivat
arvokonservatiivit ja perustuslaillista monarkiaa kannattaneet hierarkistit ja vasemmalla uudistusmielisimmät tasavaltalaiset.
Tätä taustaa vasten voi hyvin ajatella, että tänään vasemmistolaisia ovat ne, jotka haluavat kehittää yhteiskuntaa tasa-arvoisempaan ja laajemmin osallistuvampaan suuntaan. Siksi nyt he toimivat poliittisen ja taloudellisen vallan liian likeistä yhteyttä vastaan. Oikeistolaisia taas ovat ne, joille taloudellisen ja poliittisen vallan sekoittuminen tai yhteiskunnallisten valtarakenteiden pystyttäminen ei ole uhka, vaan jopa kannatettava suunta.
Vihreät ovat Suomessakin varmasti vasemmistopuolue ainakin siinä mielessä, että puolueen ajama vaikuttava ympäristöpolitiikka ja sosiaalipolitiikan päivittäminen vaativat vahvaa markkinoiden säätelyä sekä tulonsiirtoja heikompien hyväksi.
Vihreän solidaarisuuden kohteena eivät taas ole vain saman alan työläiset tai työläiset ylipäänsä, vaan myös työelämän vakiintuneesta asemasta paitsi jääneet, muiden maiden vielä kurjemmin riistetyt, tulevat sukupolvet ja viimein koko ekosysteemi. Tätä joidenkin
vanhavasemmistolaisten piirien on toisinaan vaikea hyväksyä.
Edes hallitusyhteistyöhon liittyvien kompromissien keskellä en itse ole menettänyt toivoani vihreisiin, vaan uskon että puolueella on edelleen muutosvoimaa ja tahtoa viedä yhteiskuntaa toiseen suuntaan kuin mihin muodissa olevat itsekkyyden ja ahneuden logiikat sitä työntävät.
Tässä suhteessa kuitenkin erityisen tärkeää minusta on, millaisia vihreitä eduskuntaan valitaan.
Neljä vuotta sitten luovuin itse eduskuntavaaliehdokkuudestani osaksi siitä syystä, että halusin tukea läheisen puoluetoverini Outi Alanko-Kahiluodon menestystä vaaleissa. Toivoin vihreiden eduskuntaryhmään nimenomaan itähelsinkiläistä puna-vihreää haastajaa.
Outi on minusta toiminut kansanedustajana lupaustensa mukaan. Nähdäkseni Outille on yhä selvää, että politiikassa ei saa kaikkea, mitä haluaa, mutta että markkinavoimien vaatimusten edessä ei silti kannata kumartaa lattiaan asti. Toisaalta Outille on yhä selvää, että ketään ei vieläkään saa jättää yksin tai turvaverkkojen ulkopuolelle. Ja että kyllä ne ikimetsät ja norpat pitää suojella ja samalla paaluttaa suomi ekologisesti kestävän ympäristöpolitiikan linjalle muutenkin.
Outia voi äänestää eri syistä, mutta minusta ehkä inspiroivin syy on se, että häntä on erityisen perusteltua äänestää vasemmistolaisena vihreänä. Siis vihreänä jolle tasa-arvo, osallisuus ja planeetan hyvinvointi ajavat ideologisesti pönkitettyjen lyhyen skaalan
talousimperatiivien yli.
Tuomas Rantanen
Kaupunginvaltuutettu, Voima Kustannus Oy:n toimitusjohtaja
Olen Tapio ja työtön. Ikää minulla on 40 vuotta. Asun pääkaupunkiseudulla ja olen eronnut. Minulla ei ole ammatillista tutkintoa. Takana on paljon opettaneet vuodet. Olen ollut päihdekuntoutuksessa, pimeissä raksahommissa ja kävin jopa linja-autokuljettajan kurssin. Noista autohommista ei tullut mitään kun kortti paloi pitkän putken jälkeen. Eikä minulle, meneväiselle miehelle, sopinut tuo autossa paikallaan istuminen.
Raksalla oli hyvä olla, työtehtävät vaihtelivat ja opin paljon uutta. Nykyään nuo työpaikat vievät ulkomaalaiset tai koulun käyneet. Ei minulla ulkomaalaisia mitään vastaan ole, mutta nuo meidän alan yritykset ottavat mieluummin edullista työvoimaa. Siitähän kirjoitellaan nyt aika paljon lehdissäkin. Minäkin tein pimeitä hommia niin kauan kuin niitä riitti. Lukuhommat ei oo mun juttu niin sitä tutkintoa ei ikinä tullut suoritettua. Nyt vanhempana katson maailmaa vähän eri kantilta ja ajattelin että voisin jopa opiskella, vaikka oppisopimuksella.
Olen hakenut työvoimakoulutukseen, muttei minua ole sinne valittu. En voi laittaa hakemukseen työkokemusta pimeistä hommista. Voivat viranomaiset älähtää kun samalla olen nostanut tukia. Olisin kuitenkin valmis kääntämään uuden lehden elämässäni. Tiet vaan aina päättyvät umpikujaan.
Minulla on poika. Hän täytti juuri 19 vuotta. Hän joutui keskeyttämään opintonsa koska on tullut isäänsä tuon lukupään kanssa. Ei ollut motivoitunut opiskeluihin. Lasse yritti päästä työpajalle hetkeksi hakemaan opiskelumotivaatiota. Olisi sitten syksyllä taas jatkanut opintojaan. Tämä ei käynyt koska koulusta pitää ensin erota, pelkällä keskeytyksellä ei voi motivoitua. Lasse ei nyt tiedä mitä tekisi. Kuulemma ihminen ei saa olla kahdessa paikkaa samaan aikaan. Mahtaako hän päästä takaisin koulutukseen jos nyt eroaa? Lassin kaveri oli työpajalla. Se sai just elämänsä melkein raiteilleen, mutta sitten sen harjoitteluaika tuli täyteen. Piti odottaa kolme kuukautta että sai jatkaa kaupungilla. Nyt se taitaa päästä vieroitukseen. Tais odottaessa pettyä systeemiin. Katsotaan jaksaako se uudestaan yrittää, melkein jo selätti paja-aikana masennuksensa. Oli kuulemma työpajalla otettu yhteyttä eri tahoihin. Taitaa kuitenkin vielä jonottaa johonkin tutkimuksiin. Ensin pitäisi kuitenkin päästä niistä päihteistä eroon. Sillekin taitaa tulla turnausväsymys.
Olen etsinyt itselleni työelämävalmennuspaikkaa rakennusalalta. Ajattelin, että jos näytän mihin pystyn, voitaisiin minut sen jälkeen palkata töihin. Rahatilanne vaan on niin huono, että tuohon seutulippuun ei oikein olisi varaa. Kyllähän sinä tiedät meidän tulot. Olen kysellyt pienistä yrityksistä ja moni olisi ottanutkin. Se vaan aina kaatui siihen että yrityksillä oli jotain verovelkaa. Mitä sekin tarkoittaa? Kävin minä isoissakin yrityksissä kysymässä. Niillä taas oli talven aikana ollut lomautuksia, töitä kyllä näin kesän alkaessa taas olisi. Voisin tehdä vaikka jotain keikkahommia. Niissä vain on se huono puoli että viikon palkalla pitäisi syödä ja asua kun se työtön-työtön –lappu täytetään aina kerran kuukaudessa. Liian hankalia nuo paperihommat minun yksinäni hoitaa. Työkkärissä jonotan aina uudelle virkailijalle, tuntuu niin kurjalta kertoa tarinansa yhä uudestaan vieraalle ihmiselle. Ei sitä aikuinen mies viitsi lukihäiriöstään kaikille puhua.
Lasse ajatteli muuttaa tyttöystävänsä kanssa yhteen. Epävirallisesti. Niillä on sellainen tilanne että Lasse pitää postrestante –osoitteen, jotta selviäisivät sen tulevan lapsen kanssa. Rahat on kuulemma tiukilla. Lasse ajatteli että jos kuitenkin hakisi töitä. Yritin sanoa ettei työnantajat katso hyvällä sen osoitetietoja. Lassella taitaa olla jotain ADHD- tyyppistä käytöstä, muttei sitä kukaan ole koskaan tutkinut. Se on sellainen tuuliviiri. Mahtaa olla isältä perittyä.
Kuulin, että sinä Outi olet kansanedustajana tehnyt paljon töitä työllistämisen eteen siellä eduskunnassa. Jaksaisitko vielä neljä vuotta? Minä ja Lasse tarvittaisiin edelleen vähän apua että saataisiin tämä elämä takaisin raiteilleen.
Karoliina Koskinen
Kirjoittaja on toiminut työpajakentällä yli 10 vuotta ja tällä hetkellä työskentelee TTS:n TehoAPAJA –hankkeen projektipäällikkönä.
