Viisi nuorta jää Suomessa mielenterveysongelmien takia eläkkeelle joka päivä. Jokaisella heistä on oma tarinansa.
 
Työterveyslääkäri on määrännyt Jarkon, 29, loppuunpalamisen ja masennuksen takia pitkälle sairaslomalle. Viikot seuraavat toistaan samanlaisina, kukaan ei käy, eikä postiluukusta tipahda enää kuin mainoksia. Kunnes eräänä päivänä eteisen lattialle putoaa valkoinen kirjekuori, jonka vasemmassa yläreunassa lukee Kela.
 
Jarkko on ollut sairaspäivärahalla lähes puoli vuotta, minkä vuoksi häntä kehotetaan selvittämään kuntoutumismahdollisuutensa tai vaihtoehtoisesti hakemaan työkyvyttömyyseläkettä. Jarkko ei usko mahdollisuuteensa saada kuntoutusta. Eläke kuulostaa lopulliselta, mutta selkeämmältä. Eipä tarvitsisi enää pelätä, että toimeentulo loppuu.

Jani, 26, on ollut työkyvyttömyyseläkkeellä jo vuosia. Jani olisi halunnut terapiaan, mutta Kela epäsi hakemuksen työkyvyttömyyseläkkeen perusteella: Kelan mielestä Jani oli terapiaan liian huonokuntoinen. Jani haluaisi tehdä osapäivätöitä ansaitakseen sen 700 euroa, jonka hän voi lain mukaan työkyvyttömyyseläkkeen päälle tienata. Töitä on kuitenkin Janin historialla vaikea saada. Eläke on Janille vakaata tuloa, mutta se sysää hänet loppuiäkseen köyhyyteen.
 
Meerin mielenterveys petti yläasteella. Meeri oli onnekas, sillä hänen äitinsä jaksoi tapella tyttärelleen sairaalapaikan. Sairaalasta Meeri sai lähetteen mielenterveyskuntoutujien yhteisökotiin, jossa toipuminen alkoi. Meeri suoritti loppuun peruskoulun ja pääsi koulutukseen. Nyt Meerillä on ammatti. Ehkä hän vielä saa töitäkin ja voi luopua työkyvyttömyyseläkkeestä. Mutta edelleen Meeri, 23, ostaa kaksi eläkeläislippua, kun menee mummonsa kanssa teatteriin.
 
Suomessa jää lähes kaksi tuhatta nuorta vuodessa eläkkeelle mielenterveyden ongelmien takia. En usko, että kovin moni masennuksesta kärsivä hakisi työkyvyttömyyseläkettä, jos sille olisi olemassa aito vaihtoehto: turvattu toimeentulo ja mahdollisuus saada terapiaa.

Loputtomille onnettomille tarinoille on olemassa myös vaihtoehtoisia onnellisia loppuja. Työkyvyttömyyseläke ei saisi olla peruste psykoterapian epäämiselle, eikä työkyvyttömyyseläkkeessä saisi olla 700 euron ansaintarajaa, joka sivumennen sanoen koskee paitsi mielenterveysongelmaisia, myös vammaisia.
Eikä kenellekään alle 30-vuotiaalle saisi tarjota työkyvyttämyyseläkettä, edes määräaikaista. Rikkinäinen mieli korjaantuu vain henkilökohtaisella kohtaamisella, ei anonyymillä kirjeellä kotiin.

 Vihreä Lanka 21.9. 2012

Soitin viime keväänä viime Helsingin sosiaalivirastoon ja kerroin, että haluaisin tavata itähelsinkiläisiä lastensuojelun työntekijöitä. Minua kiinnosti, miten uusi lastensuojelulaki toimii Helsingissä ja mitkä ovat lastensuojelun pahimmat ongelmat. Itä-Helsingin valitsin, koska tiesin lastensuojelun asiakasperheitä olevan idässä enemmän kuin muualla Helsingissä.

Sosiaalivirasto järjesti minulle tapaamisen, jossa oli paikalla kymmenkunta erityisesti Itä-Helsingissä työskentelevää lastensuojelun työntekijää sekä heidän päällikkönsä sosiaalivirastosta. Minulle näytettiin viisi erilaista power point –esitystä, joissa aiheena oli lastensuojelutyö eri näkökulmista. Lastensuojelun työntekijät kertoivat työnsä ongelmista konkreettisten esimerkkiperheiden kautta. Tunteja kului, ja lopuksi sain esittää kysymyksiä.

Tapasimme Itäkeskuksessa lastensuojelun toimitiloissa, vain lyhyen matkan päässä Puotilasta, jossa 8-vuotias tyttö sai surmansa. En siksi ole viime aikoina voinut olla ajattelematta, että olin yksi niistä linkeistä, joka petti. En tosin tiedä, mitä olisin voinut tehdä - en kai siinä vaiheessa mitään.

Lastensuojelun työntekijöitä keväällä ja sen jälkeen tavattuani olen nimittäin tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että apua pitäisi saada paljon, paljon varhemmin, kuin sitä nykyään on mahdollista saada. Solmukimpuksi sekoittuneet ongelmat tarvitsevat paljon aikaa, tilaa ja ison pöydän, että ne saataisiin oiottua. Lastensuojelussa nämä pöydät ovat täynnä läpikäymättömiä paperipinoja.

Tavattuani lastensuojelun työntekijöitä halusin käydä tapaamassa myös Helsingin sosiaaliasiamiehiä. Heidän tehtäviinsä kuuluu niiden kansalaisten auttaminen, jotka putoavat byrokratian koneistossa väliin tai eivät resurssien puutteen tai oman osaamattomuuden vuoksi saa tarvitsemaansa ja heille lain mukaan kuuluvaa apua. Halusin kysyä kauoungin sosiaaliasiamiesten näkemystä siitä, mistä lastensuojelu vuotaa ja miksi se vuotaa.

Sosiaaliasiamiehiltä kuulin, että merkittävin epäkohta Helsingissä on lastensuojeluperheiden suuri määrä vastuullista sosiaalityöntekijää kohti, samoin kuin se, että sosiaalityöntekijät vaihtuvat niin usein, ettei tieto perheiden tilanteista useinkaan siirry työntekijältä toiselle. Lähteneellä työntekijällä on saattanut olla epäilys siitä, ettei kaikki ole sittenkään kunnossa siinä perheessä, jossa juuri käytiin, mutta aina tätä huomiota ei tule kirjatuksi. Tai on monia pieniä havaintoja, joista olisi apua, kun punnitaan mitä apua perhe tarvitsisi. Mutta se henkilö, jolla tieto olisi, on jo mennyt.

Helsingissä lastensuojelun työntekijän asiakkaina on pahimmillaan yli sata perhettä. Vastuusosiaalityöntekijä ei ennätä tavata lapsia tai heidän perheitään riittävän usein eikä asiakassuunnitelmia ehditä tarkistaa niin kuin lastensuojelulaki edellyttäisi.

Lastensuojelulain tarkoituksena on lapsen oikeuksien toteutuminen, eikä siinä voida onnistua ennen kuin lastensuojelun resurssit ovat riittävät. Tämä on yksinkertainen fakta. Lapselle, jonka vanhemmat eivät pysty huolehtimaan edes itsestään, ei voi jaella neuvoja säännöllisen aamupalan ja liikunnan harrastamisen tärkeydestä. Pitää tehdä päätöksiä, jotka muuttavat rakenteita ja auttavat ajoissa koko perhettä.

Tein viime kevään vierailujen jälkeen hallitukselle kirjallisen kysymyksen lastensuojelulain toteutumisen seuraamisesta ja mahdollisesta korjaamisesta. Minulle vastattiin, että sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan paraikaa lastensuojelun kansallisia laatusuosituksia, joiden tarkoituksena on yhtenäistää lastensuojelulain toimeenpanoa. Peruspalveluministeri lupasi koota asiaa varten työryhmän.

En ole pystynyt tarkistamaan, onko tämä ministerin minulle lupaama työryhmä päällekkäinen sen työryhmän kanssa, jonka peruspalveluministeri äskettäin nimesi selvittämään lastensuojelun puutteita. Toivon kuitenkin, että työryhmä selvittää erilaisten tukitoimien vaikuttavuutta. Kuinka vaikuttavaa on varhainen tuki – vaikkapa se, että perhe saa apua kotiin ajoissa, verrattuna siihen, että kotiapu on kunnassa lakkautettu, ja lastensuojeluasiakkaan ympäröi pahimmassa tapauksessa parinkymmenen viranomaisen joukkue: avohuollon sosiaalityöntekijä, johtava sosiaalityöntekijä, kotipalvelun perhetyöntekijät, psykologi, lääkäri, opettaja, rehtori, lapsen vastaanottavan laitoksen sosiaalityöntekijät jne. Olisko lasta auttanut parhaiten se, että koulussa olisi ollut töissä koulusosionomi, jolla olisi ollut mahdollisuutta hakea lintsaava lapsi kotiin ja samalla jutella vanhempien kanssa?

Kuinka monta viranomaiskontaktia surmansa saaneen 8-vuotiaan tytön perheellä oli, ja miten ne ketään hyödyttivät? Tämäkin on kysymys, joka pitää uskaltaa kysyä.

Helsingin kaupungissa on toteutettu Lähiörahaston avulla monia hienoa projekteja syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Tyypillistä näille hankkeille on ollut se, että ne on rahoituksen päättymisen jälkeen lopetettu, vaikka ne olisivat olleet hyviä ja vaikuttavia. Etenkin hallintokuntien rajat ylittävien hankkeiden jatkumiselle on monia esteitä. Opetustoimi ei halua ottaa vastuuta hankkeista, jotka vähääkään haiskahtavat sosiaalityöltä, koska opetustoimi katsoo, että sen tehtävän on opettaa, ei huolehtia. Sosiaalitoimi taas ei pysty rahoittamaan kaikkia hankkeita, varsinkaan sellaisia, jotka menevät sosiaalisektorin yli terveys- tai opetustoimen puolelle. Lopputulos on se, ettei niitä suostu rahoittamaan mikään hallintokunta.

Tällaisessa tilanteessa tarvitaan poliittista ohjausta ja näkemystä varhaisen tuen vaikuttavuudesta ja taroeellisuudesta erilaisten ongelmien ehkäisemisessä. Kaupungin hallituksen pitäisi ottaa vastuu niistä hyvistä, hallintokuntien rajat ylittävistä ennaltaehkäisevistä hankkeista, joiden jatkamiselle yksittäisellä hallintokunnalla ei ole määrärahoja.

Kerron lopuksi tarinan, jonka kuulin lastensuojelun vapaaehtoistyötä koordinoivalta virkamieheltä sosiaalivirastossa.

Lastensuojelun työntekijä seisoo kahvilajonossa kahden teini-ikäisen tytön takana ja kuulee vahingossa tyttöjen keskustelun. - Mä olen käynyt tässä kahvilassa kerran aikaisemminkin, toinen tyttö kehaisee. – Kävin täällä tukihenkilöni kanssa. - Siis kenen, tytön ystävä ihmettele. Minkä ihmeen tukihenkilön? – Ei ole totta, eikö sulla ole omaa tukihenkilöä? tyttö hämmästyy.

Mikä siis on tukihenkilö? Helsingin sosiaalivirastossa toimii vapaaehtoisina noin 140 siviiliä lastensuojelun tukihenkilöinä. Tukihenkilöt on tarkoitettu lapsille, joilla on lastensuojelusuhde. Tukihenkilöt tapaavat tukilapsiaan noin joka toinen viikko, yleensä muutaman tunnin kerrallaan - käyvät heidän kanssaan elokuvissa, näyttelyissä, kahvilassa, syömässä - mikä vain tuntuu luontevalta. Tukihenkilöksi kelpaa kuka tahansa jaksava, tasapainoinen aikuinen, jolla on aikaa tavata 7-18-vuotiasta tukilastaan säännöllisesti, noin joka toinen viikko. Tukihenkilöistäkin on pula. Tukihenkilöä odottavia lapsia on tällä hetkellä 52 ja heistä 2/3 on poikia. Suurin osa pojista toivoo miespuolista tukihenkilöä. Tukihenkilöistä miehiä on alle 10 %.

Jos kiinnostuit, ota yhteys sosiaaliviraston tukihenkilövastaavaan (Piia Vanhatalo, puh, 09 3104 3794). Lisää tietoa täältä.

Asukasdemokratiaa on pohdittu lukemattomissa seminaareissa eikä valmista tule. Perimmältään kyse on samasta kiistasta kuin politiikassa yleensä: kenen ehdoilla päätöksiä tehdään, ihmisten vai markkinoiden, ympäristön vai talouskasvun. Siksi asukasdemokratiastakaan ei päästä yksimielisyyteen. Vastakkaiset intressit riitelevät siinäkin.

Julkinen kaupunkitila on aina ollut demokratian näyttämö tai kiistakenttä. Toisin kuin Sokrateen aikaan, meidän aikanamme torit eivät täyty asukkaiden kokouksista, vaan julkinen tila on tiukasti säänneltyä ja valvottua. Kaupunkitilan - tai yhtälailla sananvapauden - tragedia onkin juuri tässä: eniten puheaikaa -ja tilaa saa se, jolla on varaa siitä maksaa.

Asukasdemokratia puolestaan näyttäytyy ylhäältä alas annettuina oikeuksina, joiden rajat on ennalta tarkoin määrätty. Asukkaita kuullaan muttei kuunnella, koska tehokkuus on demokratiaa tärkeämpää.

Luonnonystävää naurattaisi tehometsänhoitoon uskovien tapa nähdä lähimetsä tuottamattomana ja vanhuuttaan sammalta kasvavana pöheikkönä, ellei samalla turhauttaisi. Helsingissä toimii kyllä virastojen välinen luonnonhoidon ohjausryhmä, mutta sen ympäristöasiantuntijoita ei riittävästi kuunnella. Käpylässä tuhottiin asukkaiden vuosikymmeniä vaalimat pihapiirit, vaikka toimenpiteistä oli muka etukäteen neuvoteltu. Jos oli, mistä äläkkä ja mielipaha? 

Meillä on katujenvaltauksia juuri siksi, että kadut pitääkin vallata takaisin. Ei autoton keskusta ole vitsi vaan oikeutettu poliittinen vaatimus ja toteutettavissa oleva vaihtoehto.

Uutta kansalaisaktivismia on helppoa pitää hyvinvoivan keskiluokan puuhasteluna. Mutta mistä demokratia syntyy, ellei yhdessä tekemisestä? Muu on sanelua. Kaupunki ei ole olemassa byrokratiaa vaan asukkaita varten. 

Tärkein lähtökohta asukasdemokratian kehittämiselle piilee kuitenkin sen tunnustamisessa, ettei kaikilla ole tosiasiallista ja yhtäläistä mahdollisuutta näkyä ja kuulua omassa kotikaupungissaan. Toiset kutsutaan Juhlaviikkojen avajaisiin, toiset häädetään kauppakeskuksesta, koska he eivät tee ostoksia. Toiset pääsevät lääkäriin puhelinsoitolla, toisten vaivat saavat rauhassa paheta. 

Hyvinvointi on osallisuuden lähtökohta. Siksi eräänlainen osoitus epäonnistumisesta asukasdemokratiassa on terveyserojen valtavaksi revennyt kuilu eri asuinalueiden välillä: työssäkäyvä etelähelsinkiläinen mies elää 13 vuotta pitempään kuin työtön helsinkiläinen mies toisaalla. Onnistuneesta asukasdemokratiastakin voidaan puhua vasta, kun terveyserojen kuilu on ylitetty. Tästä tosin kaikki poliitikot eivät ole yhtä mieltä, kun keskustellaan siitä, mitä on asukasdemokratia. 

Suomalaisen koulutusjärjestelmän peruslähtökohta on tasa-arvo. Jokaisella kansalaisella tulee olla tasa-arvoiset mahdollisuudet hankkia koulutusta ja sivistystä. Jokaiselle halutaan taata mahdollisuus täyspäiväiseen opiskeluun taustasta ja vähävaraisuudesta riippumatta. Siksi opiskelua on tuettu julkisin varoin.

Opiskelijat ovat kuitenkin muihin kansalaisiin verrattuna epäoikeudenmukaisessa asemassa siinä, että he ovat ainoa ryhmä, joiden edellytetään rahoittavan toimeentuloaan lainalla. Opiskelijoiden etuudet ovat myös jääneet jälkeen muusta perusturvasta. Vaikka opintotuki sidotaan indeksiin 1.9.2014, se ei vielä kuro umpeen opintotuen jälkeen jääneisyyttä.

Opintuen epäkohdat ovat olleet keskustelussa pitkään. Opintotukijärjestelmää ollaankin tällä kaudella uudistamassa. Tarkoituksena on saada aikaa uudistuksia, jotka tukevat päätoimista opiskelua ja nopeampaa valmistumista. Eräs kiireellisimmistä toimenpiteistä on poistaa vanhempien tulojen vaikutus toisen asteen opiskelijoiden oikeuteen saada opintotukea.

Monet pitävät suomalaisnuorten eurooppalaisittain myöhäistä valmistumisikää ongelmana, jota lainsäädännöllä pitäisi suitsia lisäämällä opintojen rahoittamisen lainapainotteisuutta. On totta, että Suomessa nuoret siirtyvät työelämään vanhempina kuin monessa muussa maassa. He kuitenkin työllistyvät valmistuttuaan paremmin kuin nuoret muissa Euroopan maissa.

Mielestäni opintojen lainapainotteisuuden lisääminen on ehdottomasti väärä ratkaisu. Koulutuksen tasa-arvosta täytyy pitää kiinni. Jo nyt tutkimukset kertovat, etteivät nuoret uskalla ottaa lainaa, kun työllistyminen opintojen jälkeen on epävarmaa. Nuorisotyöttömyys samoin kuin akateeminen työttömyys ovat huolestuttavassa kasvussa. Tässä tilanteessa ei ole viisasta pakottaa nuoria kouluttautumaan velaksi. Kysymys on periaatteellinen nimenomaan tasa-arvon näkökulmasta.

Koulutus on yhteiskunnalle investointi, joka maksaa itsensä takaisin. Hyvinvoinnin edistämisen ja syrjäytymisen vähentämisen kannalta koulutus on avainasemassa. Koulutuksen puute nostaa syrjäytymisen riskiä. Tutkija Pekka Myrskylä toteaakin, että tehokkain keino ehkäistä syrjäytymistä on koulutus. Tilastojen mukaan alhainen koulutus on nuorisotyöttömyyden ja syrjäytymisen keskeisin selittäjä. Työllisistä pelkän peruskoulun varassa on viitisen prosenttiyksik­köä vähemmän henkilöitä kuin ikäluokassa keskimää­rin, kun taas työttömissä heitä on kymmenisen pro­senttiyksikköä enemmän. Yhteiskunnalta koulutukseen panostaminen on siten tehokkain rokote syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Lainapakko ei ole oikea tapa pidentää työuria. Yhtä lailla hölmöä on tuijottaa yksin työurien keskimääräistä pituutta ja jättää laskuista syrjäytymisen aiheuttamat kustannukset. Suomessa on yli 50 000 syrjäytynyttä nuorta, joista 30 000 on kokonaan sekä työ-elämän että opiskelun ulkopuolella. Jos yksi koulutuksesta ja työstä syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle elinkaarensa aikana miljoona euroa, on sulaa hulluutta olla panostamatta nimenomaan koulutuksen tasa-arvon toteutumiseen.

Työ- ja elinkeinoministeriössä valmistunut tutkimus tukee vihreiden näkemyksiä opiskeluaikaisen työssäkäynnin hyödyistä. Tutkimuksessa todetaan, että opiskeluaikainen työssäkäynti antaa hyvän suojan työttömyyttä vastaan. Toisin kuin yleisesti luullaan, nopea valmistuminen ei ole tae pitkälle työuralle. Päinvastoin, vaikka opinnot viivästyvät työnteon vuoksi, oman alan työkokemuksen kartuttaminen edistää oman alan työpaikan löytymistä ja työelämään sijoittumista. Työssäkäynti opintojen ohessa ei ole tyypillisin opintoja hidastava tekijä, vaan heikko opiskelumotivaatio tai riittämätön opinto-ohjaus.