Päiväkirurgia edellyttää jälkihoitoa

Posted on

Helsingin Sanomat 19.10. 2001

Päiväkirurgia edellyttää jälkihoitoa

Sosiaali- ja terveysviraston tavoitteena on lisätä päiväkirurgisten leikkausten määrä 50 prosenttiin vuoteen 2003 mennessä (HS 13. 10). Viime vuonna luku oli 32 prosenttia, vuonna 1990 viisi prosenttia.

Isäni kuoli komplikaatioihin, jotka johtuivat päiväkirurgiassa tehdystä leikkauksesta. Tyräleikkauksen tekeminen päiväkirurgisena toimenpiteenä on nykykäsityksen mukaan täysin perusteltua.
Leikkaus meni hyvin, henkilökunta oli käsitykseni mukaan taitavaa ja asiantuntevaa. Onnettomuudekseen isäni sai leikkaushaavaansa sairaalabakteerin, kuten edelleen 4-5 prosenttia potilaista saa.

Haavan märkiminen ei näkynyt ulospäin. Koska isäni hoiti haavaa ohjeiden mukaan, hän oletti haavaan aiheuttaman kivun olevan täysin asiaankuuluvaa. Kun hän kahden viikon kuluttua leikkauksesta meni takaisin poliklinikalle pahenevien oireiden vuoksi, oli jo liian myöhäistä.

Isäni vietti elämänsä viimeiset kymmenen viikkoa yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. Kivuliaista hoidoista huolimatta hän menehtyi komplikaatioihin, joiden alkusyy oli harmittomassa, sinänsä ongelmattomassa ja huolellisesti tehdyssä tyräleikkauksessa. Hoitavan kirurgin mukaan isäni tehohoito maksoi yhteiskunnalle noin miljoona markkaa.

Päiväkirurgian lisäämisen tavoitteena on epäilemättä taloudellinen säästö. Päiväkirurgian lisäämisen muut perusteet (”potilaan saaman hoidon laatu nousee, kivut vähenevät ja arvelet pienenevät”) tuskin kestää kriittistä tarkastelua kuin aivan pienessä osassa tapauksia.

Mikäli tavoitteeksi otetaan sairaalassaoloajan lyhentäminen, pitäisi vastaavasti kiinnittää huomiota erilaisten riskiryhmien riittävään jälkihoitoon. Selvää on myös, että tarve kotona tapahtuvaan jälkihoitoon ja –tarkastuksiin lisääntyy.

Päiväkirurgia ei ole toimiva ratkaisu kaikille potilasryhmille, esimerkiksi ikääntyneille ja yksinasuville. Esimerkiksi isäni olisi 67-vuotiaana, yksin asuvana diabeetikkona kuulunut mielestäni ilman muuta riskiryhmään.

Mutta vaikka riskiryhmien olemassaolo myönnettäisiin, lisääntynyttä jälkihoidon tarvetta voi olla yksittäisen potilaan kohdalla vaikea nähdä. Kynnys kertoa hoitohenkilökunnalle esimerkiksi omasta tai perheenjäsenen alkoholiongelmasta, perheväkivallasta, taloudellisista vaikeuksista tai mielenterveysongelmasta voi olla hyvin korkea. Myös oman avun tarpeen myöntäminen voi olla potilaalle mahdotonta. Samoin kyky sietää kipua vaihtelee suuresti. Potilaan itsensä voi olla mahdoton tietää, mikä on asiaankuuluvaa kipua, mikä taas edellyttää poliklinikkakäyntiä.

On mahdoton arvioida, olisiko isäni saanut elää, mikäli sairaalabakteerin aiheuttama tulehdus olisi havaittu muutama päivä leikkauksen jälkeen eikä vasta kahden viikon kuluttua. Toivon vain, että jos läheiseni jonain päivänä joutuu päiväkirurgiana tehtävään leikkaukseen, minulla on varaa kustantaa hänelle yksityisellä puolella se jälkihoito, jota kunnallinen terveydenhuolto ei (enää) tarjoa.