Demokratia

Riippumaton tiedonvälitys hallituksen hampaissa

Ylen rahoitusmalli uudistettiin viime eduskuntakaudella. Tarkoituksena oli turvata Ylen rahoituksen jatkuvuus ja ennustettavuus niin, etteivät poliitikot puuttuisi siihen vuosittain. Päätöksessä olivat mukana kaikki eduskuntapuolueet, niin hallitus kuin oppositio. Lupamaksuista päätettiin pitkällisten neuvotteluiden jälkeen luopua ja korvata ne Yle-verolla, joka toisin kuin lupamaksut takaisi Ylelle ennustettavan ja kestävän rahoituspohjan.

Yleisradiolla on erittäin tärkeä asema monipuolisen ja moniarvoisen tiedonvälityksen mahdollistajana. Siksi eduskunta on pitänyt tärkeänä, että Yleisradion rahoituksesta päättävät kaikki eduskuntapuolueet yhdessä eikä Yleä oteta politikoinnin välineeksi. Silloin sen riippumattomuus kärsisi. Nimenomaan Yleisradion riippumattomuuden turvaamiseksi on pidetty hyvänä, että Yleisradio toimii koko eduskunnan alaisuudessa ja lainsäädäntöä koskevista muutoksista sovitaan parlamentaarisesti kaikkien eduskuntaryhmien kesken.

Nyt Sipilän hallitus on irtautunut tästä periaatteesta: Keskusta, Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat ilmoittaneet päättäneensä yksipuolisesti hallituspuolueiden kesken ja opposition kanssa neuvottelematta, että Ylen rahoitusta vähennetään ja että se tehdään sekä jäädyttämällä Yle-indeksi että vähentämällä Ylen verotuloja. Päätöksellään hallitus irtautuu selkeästi aikaisemmasta toimintalinjasta, josta on päätetty kaikkien eduskuntapuolueiden kesken.  Jos - ja kun - hallitus alkaa peukaloida Ylen rahoitusta, Ylestä tulee hallituksen Yleisradio eikä se enää ole koko eduskunnan Yleisradio.

Sipilän, Soinin ja Stubbin hallitus on toisin sanoen päättänyt, että jatkossa Ylen rahoitus riippuu kulloinkin vallassa olevien puolueiden arvopohjasta eivätkä moniarvoisuus ja riippumattomuus ole verovaroin rahoitetussa tiedonvälityksessä olennaisia.

Vapaa tiedonvälitys on avoimen ja monipuolisen tiedonvälityksen ja demokratian edellytys. Tarve asialliselle ja tietopohjaiselle tiedonvälitykselle vain kasvaa ja Yle on jo tehtyjen leikkausten takia joutunut sopeuttamaan toimintaansa melkoisesti.

Tiedonvälityksen on oltava päätöksentekijöistä riippumatonta, jotta kansalaisilla on mahdollisuus käydä avointa julkista keskustelua päätöksenteon seurauksista ja tuoda erilaisten ihmisryhmien, esimerkiksi vähemmistöjen ja heikommassa asemassa olevien, ääni kuuluviin. Näin linjataan Yle-laissa, jota hallitus aikoo myös uudistaa.

Jos suomalainen demokratia merkitsee istuvalle hallitukselle mitään, se peruu yksipuoliset esityksensä Ylen rahoituksen heikentämisestä ja palauttaa Ylen rahoituksen parlamentaariseen, kaikkien eduskuntapuolueiden ohjaukseen. Prosessi, jossa Ylen rahoituksesta päätetään, on osa sen riippumattomuutta. On kohtalokasta suomalaisen demokratian ja vapaan tiedonvälityksen kannalta, ettei hallitus tätä myönnä.

Tagit: yle tiedonvälitys Demokratia parlamentarismi

Ammatillisen opetuksen vahvistaminen edellyttää eriarvoisuuteen puuttumista

Julkistimme eilen Vihreän eduskuntaryhmän linjaukset toisen asteen ammatillisten oppilaitosten kehittämiseksi. Julkistaminen tapahtui lähellä kotikontujani, Itä-Helsingin Roihuvuoressa, Stadin ammattiopistossa.

Vihreille tasa-arvoiset mahdollisuudet koulutukseen ovat kaiken tasa-arvon perusta. Mielestämme on tärkeää muistaa, ettei koulutuksen tehtävänä ole vain tuottaa tutkintoja työelämän tarpeisiin, vaan koulutuksella on aina myös sivistyksellinen tehtävä ja merkitys. Koulutus ja sivistys eivät ole olemassa taloutta varten, vaan ne ovat olemassa vahvistaaksen ihmisten hyvinvointia ja edellytyksiä yhteiskunnalliseen osallisuuteen.

Koulutuksen kehittämisen lähtökohtana ei myöskään voi olla vain koulutuksen reagoiminen elinkeinoelämän ja maailman muutoksiin. Päinvastoin, koulutus voi olla edelläkävijä ja luoda kestävälle kehitykselle suuntaa.

Tasa-arvon ja demokratian periaatteelle nojaava koulutus vahvistaa näitä samoja piirteitä koko yhteiskunnassa. Tasa-arvon vahvistaminen edellyttää puolestaan eriarvoisuuteen puuttumista. Onkin tiedostettava, että koulutuksen eriarvoisuus ja oppimiserojen kasvu on todellisuutta myös Suomessa. Kouluttamattomuus periytyy meillä yhtä lailla kuin akateemisuuskin.

Esimerkiksi Helsingissä vaurailla alueilla jatkaminen peruskoulusta lukioon on suositumpaa kuin pienituloisilla alueilla. Nuorten koulutukseen osallistuvuudessa on isoja alueellisia eroja Helsingin sisällä. Nuorten hyvinvointikertomuksesta Helsingissä ilmenee, että hyvinvoivilta alueilta toisen asteen koulutukseen vuonna 2012 osallistui 91,3% 16-18-vuotiaista, kun taas korkean työttömyyden alueila luku oli vain 75,1 %. Perheiden edellytyksissä tukea nuoren koulunkäyntiä on huomattavia eroja.

Mitä oppimiserojen kaventamiseksi pitää tehdä? Olennaista on luonnollisesti kaventaa tulo- ja hyvinvointieroja. Vihreä eduskuntaryhmä ehdottaa myös, että valtio loisi toiselle asteelle vastaavan määrärahan oppimiserojen kaventamiseen kuin on jo olemassa perusopetuksessa ja maahanmuuttajavaltaisissa lukioissa.

Ammattiin opiskelevien opintojen keskeyttäminen on surullisen korkealla tasolla. Valtakunnallisesti keskimäärin joka kymmenes keskeyttää opintonsa. Keskeyttämisen syynä on usein se, etteivät opinnot vastaa toiveita, opintojen tuki ja opinto-ohjaus on riittämätöntä ja toimeentulo on niukkaa.

Tämän vuoksi vihreät esittävät, että vanhempien tulojen vaikutus itsenäisesti asuvien 18 vuotta täyttäneiden toisen asteen opiskelijoiden opintotuesta poistettaisiin. Kyse on jokaisen yksilön oikeudesta rakentaa itselleen paremman elämisen edellytyksiä kotitaustasta riippumatta. Viranomainen ei voi tietää, saako nuori kotoa taloudellista tukea, vaikka vanhempien tulorajat ylittäisivät opintotuen edellytyksenä olevan tulorajan.

Opintotukea pitää myös kehittää niin, että se mahdollistaa täysipäiväisen opiskelun. Toisen asteen opiskeluun sisältyy jo itsessään paljon työssäoppimista, ja ansiotyön ja opiskelun yhdistäminen voi olla opiskelijalle liian raskasta.

Koulupudokkuuden vähentämisen pitää olla keskeisenä tavoitteena jo perusopetuksessa. Tähän päästäisiin huomioimalla nykyistä paremmin se, että oppilaat ovat oppijoina erilaisia. Toisille pulpettimuotoinen teoreettinen opiskelu sopii paremmin kuin toisille. Perusopetuksessa on ollut hyviä kokemuksia ns. joustavan perusopetuksen luokista, joissa peruskoulu ja työpaikalla oppiminen lomittuvat toisiinsa.

Alkuvaiheen keskeyttämistä voidaan vähentää vahvistamalla ja parantamalla sekä peruskoulun opintojen ohjausta että oppilashuoltoa.

Kaikkia opintojen siirtymävaiheita voidaan tukea toimijoiden yhteistyötä lisäämällä. Hyviä kokemuksia on saatu TE-toimistojen, oppilaitosten, nuorisotoimen ja sosiaalitoimen yhteistyönä toteutetuista matalan kynnyksen tukipalveluista.

Viime vuosina on puhuttu paljon tarpeesta vahvistaa oppisopimuskoulutusta, sillä työpaikalla tapahtuva käytännön oppiminen sopii monille ryhmämuotoista opiskelua paremmin. Onnistuakseen oppisopimuskoulutus edellyttää kuitenkin riittävää tukea ja ohjausta työpaikalla. Oppisopimuksen rinnalle onkin kehitettävä myös ns. tuettua oppisopimusta niille, jotka tarvitsevat enemmän tukea työssäoppimisen sujumiseen.

Oppilaitosopiskelua ja työssäoppimista yhdistäviä malleja kannattaa kehittää, sillä siitä on saatu myönteisiä kokemuksia. Tämä edellyttää kuitenkin panostamista yhteistyön rakentamiseen oppilaitosten ja työpaikkojen välille.

Vihreät vahvistaisivat myös mahdollisuutta kahden tutkinnon suorittamiseen. Työelämässä tarvitaan monenlaisia taitoja, ja esimerkiksi yrittäjäksi aikovalle toinen tutkinto voi olla välttämättömyys. Väärästä opiskeluvalinnasta ei myöskään saisi seurata se, ettei taloudellista mahdollisuutta uuden tutkinnon suorittamiseen enää ole.

Niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta on elintärkeää, että jokaiselle nuorelle luodaan koulutuksella edellytykset osallisuuteen ja hyvinvointiin: asiantuntijoiden arvioiden mukaan tulevaisuuden työpaikoista enää 1-2 %: ssa on mahdollista pärjätä ilman mitään ammatillista koulutusta. Jättäminen vaille koulutusta on siis jättämistä heitteille, ja sitä vihreät eivät hyväksy. 

Tagit: koulutus ammatillinen koulutus toinen aste Tasa-arvo Demokratia Hyvinvointi koulupudokkuus

Tehokkuutta tärkeämpää

Asukasdemokratiaa on pohdittu lukemattomissa seminaareissa eikä valmista tule. Perimmältään kyse on samasta kiistasta kuin politiikassa yleensä: kenen ehdoilla päätöksiä tehdään, ihmisten vai markkinoiden, ympäristön vai talouskasvun. Siksi asukasdemokratiastakaan ei päästä yksimielisyyteen. Vastakkaiset intressit riitelevät siinäkin.

Julkinen kaupunkitila on aina ollut demokratian näyttämö tai kiistakenttä. Toisin kuin Sokrateen aikaan, meidän aikanamme torit eivät täyty asukkaiden kokouksista, vaan julkinen tila on tiukasti säänneltyä ja valvottua. Kaupunkitilan - tai yhtälailla sananvapauden - tragedia onkin juuri tässä: eniten puheaikaa -ja tilaa saa se, jolla on varaa siitä maksaa.

Asukasdemokratia puolestaan näyttäytyy ylhäältä alas annettuina oikeuksina, joiden rajat on ennalta tarkoin määrätty. Asukkaita kuullaan muttei kuunnella, koska tehokkuus on demokratiaa tärkeämpää.

Luonnonystävää naurattaisi tehometsänhoitoon uskovien tapa nähdä lähimetsä tuottamattomana ja vanhuuttaan sammalta kasvavana pöheikkönä, ellei samalla turhauttaisi. Helsingissä toimii kyllä virastojen välinen luonnonhoidon ohjausryhmä, mutta sen ympäristöasiantuntijoita ei riittävästi kuunnella. Käpylässä tuhottiin asukkaiden vuosikymmeniä vaalimat pihapiirit, vaikka toimenpiteistä oli muka etukäteen neuvoteltu. Jos oli, mistä äläkkä ja mielipaha? 

Meillä on katujenvaltauksia juuri siksi, että kadut pitääkin vallata takaisin. Ei autoton keskusta ole vitsi vaan oikeutettu poliittinen vaatimus ja toteutettavissa oleva vaihtoehto.

Uutta kansalaisaktivismia on helppoa pitää hyvinvoivan keskiluokan puuhasteluna. Mutta mistä demokratia syntyy, ellei yhdessä tekemisestä? Muu on sanelua. Kaupunki ei ole olemassa byrokratiaa vaan asukkaita varten. 

Tärkein lähtökohta asukasdemokratian kehittämiselle piilee kuitenkin sen tunnustamisessa, ettei kaikilla ole tosiasiallista ja yhtäläistä mahdollisuutta näkyä ja kuulua omassa kotikaupungissaan. Toiset kutsutaan Juhlaviikkojen avajaisiin, toiset häädetään kauppakeskuksesta, koska he eivät tee ostoksia. Toiset pääsevät lääkäriin puhelinsoitolla, toisten vaivat saavat rauhassa paheta. 

Hyvinvointi on osallisuuden lähtökohta. Siksi eräänlainen osoitus epäonnistumisesta asukasdemokratiassa on terveyserojen valtavaksi revennyt kuilu eri asuinalueiden välillä: työssäkäyvä etelähelsinkiläinen mies elää 13 vuotta pitempään kuin työtön helsinkiläinen mies toisaalla. Onnistuneesta asukasdemokratiastakin voidaan puhua vasta, kun terveyserojen kuilu on ylitetty. Tästä tosin kaikki poliitikot eivät ole yhtä mieltä, kun keskustellaan siitä, mitä on asukasdemokratia. 

Tagit: Demokratia eriarvoisuus asukasdemokratia

Tervetuloa kansalaisaloite!

Vihreiden pitkäaikainen tavoite demokratian edistämiseksi otti edistysaskelia, kun eduskunta sai eilen käsiteltäväkseen kansalaisaloitelain osana perustuslain muutosta. Lain mahdollinen läpimeno avaa ovia avoimempaan yhteiskuntaan ja vahvistaa kansalaisten perusoikeuksien toteutumista.

Käsiteltävänä olevan perustuslain muutoksen mukaan vähintään 50 000 äänioikeutetulla Suomen kansalaisella on oikeus tehdä eduskunnalle kansalaisaloite lain säätämiseksi. Sen tarkoituksena on siten edistää vapaata kansalaistoimintaa ja luoda menettely kansalaisaloitteiden tekemistä varten.

Osallistuvassa demokratiassa äänestäminen on vain yksi kansanvallan toteutumisen muoto. Kansalaiset osallistuvat ja vaikuttavat sekä suoraan, yksilötasolla, että toimimalla erilaisissa yhdistyksissä, etujärjestöissä ja kansalaisverkostoissa. Kansalaisjärjestötoiminnan ohella suoran vaikuttamisen perinne on meillä ollut vahva, sillä suomalaiset ottavat kansainvälisesti vertailtuna aktiivisesti yhteyttä virkamiehiin ja päätöksentekijöihin. Kansalaisaloitteen mahdollisuus lisäisi entisestään osallistuvaa demokratiaa.

Suoran demokratian vahvistaminen edustuksellisen demokratian menettelytapojen rinnalla on pelkästään hyvä asia. Menettelytapaa voi hyödyntää asioissa, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle meiltä poliittisilta toimijoilta. Kansalaisaloitteeseen tarvittavan 50 000 nimen kerääminen voi olla työlästä, mutta myös sen arvoista. Jokaisella yksittäisellä kansalaisella olisi matalan kynnyksen mahdollisuus herätellä poliitikoita jonkin epäkohdan edessä. Kansalaisaloite voi parhaassa tapauksessa käynnistää laajaa kansalaiskeskustelua aloitteen aiheesta, ja myös kansalaisjärjestöt voisivat saada ääntään paremmin kuulluksi. Vihreiden kannalta aloitteellisuus esimerkiksi ympäristönsuojelemiseksi tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi ei voi koskaan olla turhaa.

Kansalaisaloitteen mahdollistaminen olisi positiivinen muutos kohti kansanläheisempää päätöksentekoa. Uskon, että se tulee myös lisäämään kiinnostusta politiikkaan ja yhteiskunnalliseen toimintaan.

Tagit: Demokratia kansalaisyhteiskunta lainsäädäntö

Kansasta ja identiteeteistä

Nikolai Klix
Filosofian opiskelija

”Kansan” käsite on jäänne viime vuosituhannelta. Se vaikuttaa kuitenkin edelleen kollektiivisessa tietoisuudessa voimakkaana myyttinä. Kansaan vedotaan usein  - kansan tukea kiittävät muun muassa jääkiekkoilijat, jotka omistavat sille voittonsa. ”Kansan” etu antaa vahvan legitimoinnin melkein mille tahansa ohjelmalle, tutkimukselle tai poliittiselle toimenpiteelle, ja kansasta puhuttaessa kaikki tuntuvat tietävän mitä sillä tarkoitetaan.

Ketkä sitten oikein Suomen kansan muodostavat? Ilmeisen ja helpon vastauksen mukaan kansa on kaikkien niiden kokonaisuus, joilla on Suomen kansalaisuus. Mihin ryhmään sitten Suomessa asuvat ja tänne veroja maksavat, muun kuin Suomen passin omistavat kuuluvat? Kuinka kauan Suomessa kuuluu asua, ennen kuin tulee hyväksytyksi täkäläiseksi? Milloin maahanmuuttajat saapuvat perille ja ovat maahanmuuttaneita? Entä ovatko ulkomailla asuvat suomalaiset edelleen osa Suomen kansaa?
 
Ylipäänsä koko ”kansan” käsite on keinotekoinen ja perustuu saksalaiseen 1800-luvun kansallisromantiikkaan. Tunnetusti sikäläiset kansallisromantikot halusivat yhdistää samaa kieltä puhuvat eri heimot Saksan valtioksi. Tämän projektin kotimaisella versiolla oli samat tavoitteet ja juontui Snellmanin ja kumppaneiden hegelinsä pureksimatta nielemiseen.
 
Ongelmallisen kansan käsitteestä tekee muun muassa siihen sisäänrakennettu, mutta usein lausumatta jäävä ajatus yhtenäisestä kokonaisuudesta. Eli kansa ei ole eri ryhmistä avoimesti muodostuva koostumus, vaan jo lähtökohtaisesti yhdestä puusta veistetty rakennelma. Näin se on luonteeltaan ulossulkeva ja oletettuihin samankaltaisiin ominaisuuksiin perustuva. Jonkin maan kansalaisuus on identiteetin paikkaan liittyvistä määreistä yksilöä vahvimmin sitova tekijä. Tämä nyt ei ole erityinen huomio, kun ajattelee kansallisvaltioihin perustuvaa historiaa varsinkin Euroopassa viimeisen reilun 150 vuoden aikana. Kyseinen kansallisvaltioajattelu on kuitenkin saanut lähes itsestään selvän hegemoniallisen aseman ihmisten itseymmärryksessä identiteetin luojana. 
 
Toki edellä esitetyissä identiteettikysymyksissä on eri tasoja. Vaikkapa syntyperäinen helsinkiläinen on helsinkiläinen nimenomaan suhteessa muihin suomalaisiin ja Jean Baudrillard´n tunnetun luonnehdinnan mukaan eurooppalainen tuntee itsensä eurooppalaiseksi vasta Amerikassa. Kuitenkin tietyn maan kansallisuus nähdään edelleen lähes kyseenalaistamatta ensisijaisena.
 
On kohtuullisen helppoa torjua tässä esiintuotu kritiikki sillä tosiasialla, että me nyt vaan satumme olemaan Suomen, emmekä Helsingin tai Euroopan kansalaisia. Silti juuri siksi, että kansallisuus on henkilöllisyysdokumentista riippuvainen ja siten ehdottomampi kuin muut määreet, tulisi identiteettien hahmottamisen spektri avata. Kansallisuuden korostaminen vahvistaa jo vanhentunutta näkemystä ihmisen kohtalonomaisesta kuulumisesta tiettyyn joukkoon, jota luonnehtivat tietyt piirteet. Nykyihmisen elämäntunnetta värittää kuitenkin jo usein kokemus moneen paikkaan kuulumisesta. Tätä on tavattu kutsua juurettomuudeksi, mutta onko tämäkin vain vanhanaikainen kuvaus ja liian yksioikoisen kielteinen?
 
Vai olisiko juurettomuuden puoltaminen sittenkin ennemminkin vapauttavaa vastatessaan sartrelaista "olemista ennen olemusta"?
 
Paikkakunnat mielletään sen sijaan enemmän vain satunnaisina pisteinä kartalla, joissa synnytään ja eletään, mutta jotka eivät luonnehdi yksilöä samalla tavoin kuin kansallisuus. Siksi paikallisidentiteetit olisivat notkeudessaan suosimisen arvoisia. Varsinkin kaupungit ovat aina olleet paikkoja, joita symbolisella tasolla leimaa muuttuvuus, kun taas kansat ovat luonteeltaan pysyviä. Mitä moninaisempi identiteettien paletti on, sitä hankalampi on rakentaa ”me-muut” –vastakkainasetteluja niiden osoittautuessa loppupeleissä aina mielivaltaisiksi. 
Tagit: Demokratia maahanmuuttajat kansalaisuus

Demokratia ei koskaan ole valmis

Näin sanoi ranskalainen politiikan filosofi Jacques Rancière teoksessaan Erimielisyys. Rancièren mukaan ymmärrämme demokratian merkityksen parhaiten silloin, kun jokin odottamaton muuttuu todeksi. Demokratia tapahtuu, kun aiemmin osaton, äänetön ja kasvoton saakin äkkiä äänensä kuuluviin. Demokratia on hetki, jossa osattomat vaativat osaansa julkisesta tilasta.

Suomalaisen demokratian historia on lyhyempi kuin usein muistammekaan. Voimme ylpeinä todeta, että Suomi oli Euroopan ensimmäinen maa, joka antoi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myös naisille. Silti vuonna 1907 äänioikeudettomien lista oli edelleen pitkä. Äänioikeus on vasta vähitellen laajentunut koskemaan myös varattomia, holhouksen alaisia, mielisairaita ja kehitysvammaisia. Viimeksi mainitut pääsivät Suomessa äänestämään ensi kerran vasta vuonna 1972.

Suomalainen demokratia ei todellakaan ole valmis, vaan kaipaa päivittämistä. 

Nyt päättyävällä vaalikaudella on otettu askel poliittisen järjestelmän avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisäämiseksi. Vihreän oikeusministerin johdolla on toteutettu vaalirahoituslainsäädännön uudistus, joka tuo poliitikkojen yhteiskunnalliset kytkökset päivänvaloon. 

Eduskunnan työn avoimuuden lisäämiseksi vihreät ovat ehdottaneet, että valiokuntien kokouksia voitaisiin nykyistä useammin avata yleisölle. Julkisuus voisi lisätä paineita eri näkökohtien parempaan huomioon ottamiseen ja esitysten muuttamiseen silloin, kun kuulemiset siihen aihetta antavat. 

Vaikka äänestää kannattaakin joka kerta samalla vakavuudella kuin olisi vetämässä punaista viivaa ensimmäistä kertaa, pitää muistaa ettei äänestäminen ole läheskään ainut merkittävä poliittinen teko. Suoran demokratian käytäntöjä tarvitaan täydentämään edustuksellista demokratiaa. 

Oikeusministeri Brax on antanut esityksen valtakunnallisen kansalaisaloitteen käyttöön ottamisesta Suomessa. Jos vaalien jälkeinen eduskunta esityksen hyväksyy, voi jatkossa 50 000 kansalaista saada aloitteensa eduskunnan käsittelyyn. 

Demokratian toteutuminen edellyttää, että myös heikkojen ääni pääsee kuuluviin. Ei ole helppoa saada suunvuoroa julkisessa tilassa, jos on todella osaton, köyhä, syrjäytynyt, asunnoton tai osaton siinä merkityksessä, ettei kykene puhumaan vallanpitäjien kieltä. Oikeudenmukainen Suomi ei käännä selkäänsä syrjityille väestöryhmille vaan tekee kaikkensa, jotta syrjittyjen ja köyhien elinolot paranisivat. 

Tagit: Demokratia Vaalit

Vasen vai oikea?

Tuomas Rantanen
Kaupunginvaltuutettu, Voima Kustannus Oy:n toimitusjohtaja

Suomessa vihreä puolue syntyi vihreän liikkeen jäsennyttyä puoluepoliittiseksi toimijaksi. Toisin kuin monissa muissa maissa, vihreiden suhde vasemmistoon muodostui alun alkaen jännitteiseksi. Tämä johtuu siitä, että Suomessa vihreä liike nousi kritisoimaan yhtä  aikaa sekä luontoa riistäviä kapitalisteja ja maanomistajia, että Suomessa 70-luvun peruja vallinnutta hierarkkista ja maneerista vasemmistolaista puoluekulttuuria vastaan.

Suomessa puoluepolitiikka ylipäänsä oli ummehtuneessa tilassa ja vihreiden rooliksi tulikin tuoda politiikkaan tuulahdus laajempaa osallisuutta ja niitä kansalaisliikkeiden teemoja jotka olivat vakiintuneilta puolueilta unohtuneet ainakin käytännön politiikan tasolla, jos eivät jo ohjelmistaan.
 
Historian takia suurin osa nykyisistäkin suomalaisista vihreistä kokee itse tekevänsä politiikkaa nimenomaan vasemmisto-oikeisto -erottelun ulkopuolella.
 
Kannattaa kuitenkin muistaa että vasemmisto-oikeisto -jako ei syntynyt Kekkosen aikaan eikä kylmän sodan barrikadeilla. Alun perin se perustuu Ranskan vallankumouksen jälkeiseen ryhmitykseen silloisissa lainsäädäntöelimisissä. Puheenjohtajasta oikealla istuivat  
arvokonservatiivit ja perustuslaillista monarkiaa kannattaneet hierarkistit ja vasemmalla uudistusmielisimmät tasavaltalaiset.
 
Tätä taustaa vasten voi hyvin ajatella, että tänään vasemmistolaisia ovat ne, jotka haluavat kehittää yhteiskuntaa tasa-arvoisempaan ja laajemmin osallistuvampaan suuntaan. Siksi nyt he toimivat poliittisen ja taloudellisen vallan liian likeistä yhteyttä vastaan. Oikeistolaisia taas ovat ne, joille taloudellisen ja poliittisen vallan sekoittuminen tai yhteiskunnallisten valtarakenteiden pystyttäminen ei ole uhka, vaan jopa kannatettava suunta.
 
Vihreät ovat Suomessakin varmasti vasemmistopuolue ainakin siinä mielessä, että puolueen ajama vaikuttava ympäristöpolitiikka ja sosiaalipolitiikan päivittäminen vaativat vahvaa markkinoiden säätelyä sekä tulonsiirtoja heikompien hyväksi.
 
Vihreän solidaarisuuden kohteena eivät taas ole vain saman alan työläiset tai työläiset ylipäänsä, vaan myös työelämän vakiintuneesta asemasta paitsi jääneet, muiden maiden vielä kurjemmin riistetyt, tulevat sukupolvet ja viimein koko ekosysteemi. Tätä joidenkin  
vanhavasemmistolaisten piirien on toisinaan vaikea hyväksyä. 
 
Edes hallitusyhteistyöhon liittyvien kompromissien keskellä en itse ole menettänyt toivoani vihreisiin, vaan uskon että puolueella on edelleen  muutosvoimaa ja tahtoa viedä yhteiskuntaa toiseen suuntaan kuin mihin muodissa olevat itsekkyyden ja ahneuden logiikat sitä työntävät.
 
Tässä suhteessa kuitenkin erityisen tärkeää minusta on, millaisia vihreitä eduskuntaan valitaan.
 
Neljä vuotta sitten luovuin itse eduskuntavaaliehdokkuudestani osaksi siitä syystä, että halusin tukea läheisen puoluetoverini Outi Alanko-Kahiluodon menestystä vaaleissa. Toivoin vihreiden eduskuntaryhmään nimenomaan itähelsinkiläistä puna-vihreää haastajaa.
 
Outi on minusta toiminut kansanedustajana lupaustensa mukaan. Nähdäkseni Outille on yhä selvää, että politiikassa ei saa kaikkea, mitä haluaa, mutta että markkinavoimien vaatimusten edessä ei silti kannata kumartaa lattiaan asti. Toisaalta Outille on yhä selvää, että ketään ei vieläkään saa jättää yksin tai turvaverkkojen ulkopuolelle. Ja että kyllä ne ikimetsät ja norpat pitää suojella ja samalla paaluttaa suomi ekologisesti kestävän ympäristöpolitiikan linjalle muutenkin.
 
Outia voi äänestää eri syistä, mutta minusta ehkä inspiroivin syy on se,  että häntä on erityisen perusteltua äänestää vasemmistolaisena vihreänä. Siis vihreänä jolle tasa-arvo, osallisuus ja planeetan hyvinvointi ajavat ideologisesti pönkitettyjen lyhyen skaalan  
talousimperatiivien yli.
 
Tuomas Rantanen
Kaupunginvaltuutettu, 
Voima Kustannus Oy:n toimitusjohtaja
Tagit: Demokratia vihreä liitto markkinavoimat oikeisto vasemmisto

Vaalikausi talouskriisin melskeissä

Maailmanlaajuinen finanssikriisi alkoi suunnilleen samaan aikaan kuin kulunut eduskuntakausi. Rahoitusmarkkinoiden vakauttaminen ja paremman sääntelyn luominen ovat olleet koko kauden ajan keskeisiä puheenaiheita.

Keväällä 2008 herätettiin henkiin eduskunnan Attac-ryhmä, jonka puheenjohtajaksi minut valitiin. Eduskunnan Attac toimii läheisessä yhteistyössä Suomen Attacin kanssa, jossa olen aikaisemmin toiminut aktiivisesti. 

Suomen Attac on vuonna 2001 perustettu kansalaisjärjestö, joka pyrkii edistämään kriittistä globalisaatiokeskustelua, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, kansalaislähtöistä demokratiaa ja yhteiskunnallista avoimuutta. Attacin pääteemat ovat valuutanvaihtoveron toteuttaminen, veroparatiisien sulkeminen ja kehitysmaiden velkojen mitätöinti. Suomen Attac on osa maailmanlaajuista Attac-verkostoa.

Eduskunnan Attacin tarkoituksena on ollut antaa kansanedustajille ja muille eduskunnassa työskenteleville ajantasaista tietoa sekä mahdollisuus keskustella globalisaatioon ja talouteen liittyviä kysymyksiä. 

Tälle onkin kuluneen neljän vuoden aikana ollut tilausta. Attac on järjestänyt seminaareja ja keskustelutilaisuuksia, joissa on käsitelty mm. finanssikriisiä, Suomen 1990-luvun pankkikriisiä, innovatiivisia kehitysrahoituslähteitä, yritysten yhteiskuntavastuuta ja suomalaisen metsäsektorin murrosta. 

Kansanedustajana ja eduskunnan Attacin puheenjohtajana olen pitänyt rahamarkkinoiden parempaa sääntelyä ja demokraattisuutta esillä useissa julkisissa keskusteluissa, esimerkiksi Kepan paneelissa Maailma Kylässä-festivaaleilla, erilaisissa artikkelissa, blogeissa ja kolumneissa.

Keväällä 2009 jätin eduskunnassa toimenpidealoitteen valuutanvaihtoveron toteuttamisesta. Aloitteen allekirjoitti 78 kansanedustajaa kuudesta eri puolueesta. Vihreiden ja Vasemmistoliiton eduskuntaryhmät olivat kokonaisuudessaan allekirjoittajien joukossa. Aloite julkaistiin tiedotustilaisuudella.

Olen puolustanut finanssimarkkinoiden parempaa sääntelyä, veroparatiisien sulkemista sekä innovatiisia kehitysrahoituslähteitä useissa täysistuntopuheenvuoroissani ja julkaissut aiheesta tiedotteita.

Vaikka poliitikot väittävät menettäneensä valtansa kasvottomalle taloudelle, ovat rahamarkkinatkin tosiasiassa perin pohjin poliittisia. Politiikkaa on aina siellä, missä joku rikastuu ja joku samaan aikaan köyhtyy. Lyhyen aikavälin keinottelu hyödyttää aina jota kuta, vaikka romahduksen tiedettäisiinkin olevan tulossa.

Markkinoiden valvontaa ja ennustettavuutta on mahdollista lisätä vain, jos markkinoiden poliittisuus otetaan lähtökohdaksi. Myös markkinoita voidaan säädellä laeilla. Jos markkinat ylittävät valtioiden rajat, on markkinoita koskevien lakienkin oltava hallitustenvälisiä ja kansainvälisiä. Suvereenisuuden palauttaminen poliittiselle vallalle edellyttää, että poliittinen valta säätää lakeja, joiden avulla markkinoiden toimintaa voidaan valvoa nykyistä paremmin. Tämä on ollut kuluneen hallituskauden tärkein opetus ja on hyvä, että rahamarkkinoiden sääntely on nyt myös vaalien keskeinen puheenaihe.

Tagit: Demokratia Verot Attac Rahoitusmarkkinavero Rahoitusmarkkinat Veroparatiisit

Reclaim the sovereignty lost to the financial markets!

18.03.2011

Column published in the newspaper Helsinki Times

According to the German philosopher G.W.F. Hegel all social progress proceeds through conflict. His student Karl Marx said that the markets go through one crisis after another. Indeed, that is what they seem to do. Even with regards to the financial crisis there was nothing new, we knew to expect it.

We also know what the crisis gripping the financial world is about: an incredible amount of unsecured loans. Therefore the question goes: if we expected a collapse, why couldn’t we prepare for it? The answer is that the markets don’t learn anything. They proceed according to the same logic of capitalism from here to eternity. Only man can learn. Only man knows how to regulate the markets.

But do we want to do it? Aren’t politicians saying that they have lost all true power to the faceless global markets? Forest companies are running away from Finland to countries with cheap raw materials. Politicians simply spread their hands even though national property, financed by tax payers’ money, vanishes into thin air.

Indeed, the stock market is a global virtual marketplace that is difficult to control. In order to control the international financial market we should not only understand the complicated relationship between stocks, bonds and their derivatives, but also know how to predict the rise and fall of these rapidly changing trends.

By itself, the stock market is complicated, but it is still possible to regulate it. In his speech to Americans debtors, President Bush admitted that he had first intended to let the markets handle the financial crisis. He said that he had listened to the experts, however, who had told him that the collapse would be too costly for America unless the federal government intervened. According to present information, the government purchase of toxic assets will cost American taxpayers 500 billion euros.

The markets are not independent from people’s actions. This is eagerly admitted when economic collapse threatens to paralyse society. When the collapse comes it is taxpayers, not markets, who are summoned to help. This was done in Finland as well in the 90s, when banks that had granted unsecured loans went bankrupt. The politicians saved the banks with state money, but it was the taxpayers who paid the final bill.

Even though politicians claim to have lost their power to the faceless economy, in reality the financial markets are thoroughly political as well. Wherever someone gets rich and another one simultaneously becomes poorer, there will always be politics involved.

Someone always profits from short term speculation, even if it were known that a collapse was imminent. The more the economy grows in a short time span, the more bankers and politicians distributing “cake” to “hungry” voters profit from it. Short term economic growth is maximised by using vague and misleading models of risk management. People are granted housing credit based on their debt history without checking the applicant’s actual ability to pay, or evaluating the effect of business fluctuations on the applicant’s ability to pay back his debt.

It is only possible to increase market supervision and predictability if the markets’ political nature is used as a basis. Markets also can be regulated with laws. It the markets transcend national borders, the laws regarding markets must also be intergovernmental and international. That political power legislates laws, with which market activity can be better supervised, is a requirement for restoring sovereignty to political power.

Outi Alanko-Kahiluoto is a first term Green MP, the chairperson of the parliamentary ATTAC caucus and a researcher in her civilian profession.

Translated from Finnish by Michael Nagler

Tagit: Demokratia Verot Attac Talous Finanssikriisi Rahoitusmarkkinat

Keep supplies local, and fair

18.03.2011

Column published in the newspaper Helsinki Times

Last month, the United Nations Food and Agriculture Organization (FAO) held a summit in Rome on food security. The meeting produced little result. The delegates decided that hunger should be eliminated and investment in agriculture stepped up, but they were unable to agree on specific targets.

As they talked, the ranks of the hungry and starving kept growing, added to by recent steep rises in food prices. This year their numbers crossed the billion mark. It is shocking that as much as 80 per cent of the developing world’s hungry are farmers themselves. They cultivate their food for export, rather than for themselves and their families.

It’s no surprise that the meeting in Rome was a flop. The actions of industrialised countries on agricultural and food policy has long been two-faced, to say the least. The EU weakens conditions for food security in developing countries by dumping its own excess production there. This is supported by substantial export subsidies.

Developing countries, instead, are bound by Western countries and international organisations to accept any exported food, whether they need it or not. The freighting of food from one part of the globe to another is managed by multinational giants, who also rake in the profits. Farmers are hard-pressed in both developing countries and here in the EU – but European farmers are supported with public funds. Without that support, cultivation would have already ceased.

Talk of removing those subsidies is stifled, even though they distort competition and impoverish developing world farmers. There is no desire to see agriculture cease in the EU. There is more to this than powerful lobby groups representing farmers’ interests, and the policies of parties close to them.

Agriculture is a part of our cultural history. People are loathe to entertain the idea that everything we eat might be imported from somewhere far away. Local farming is one guarantee of purity and safety.

But what if European farmers were to produce food for Europe, and African farmers for Africa? Wouldn't that save a few tonnes of carbon dioxide, with no need to freight food over long distances and for an extensive network of subsidies?

Trade in agricultural products should not be quite as free as it now is. Domestic production should be protected by tariffs. Developing countries are in particular need of tariffs, but there would also be use for them in the EU if we are to take profitability as the starting point in agriculture.

So far, the best initiatives have originated far from the official negotiating tables. The international small farmers’ movement La Via Campesina has long suggested that policy be based on the concept of food sovereignty. This means that communities produce food primarily for themselves and their immediate environment. It doesn’t mean a total end to international markets, only a shift in emphasis from multinational, large-scale agriculture to local, smaller-scale farming.

The playing rules for the international markets should be rewritten, and soon. According to the principles of fair trade, farmers should be fairly compensated for their work. Wouldn’t it be wonderful if we made all trade fair?


Outi Alanko-Kahiluoto is a first-term Green MP and chairperson of the parliamentary ATTAC caucus.

Translated by Matthew Parry

Tagit: Demokratia Attac Ruoka Rahoitusmarkkinat Maatalous

Sivut

Tilaa syöte RSS - Demokratia