Helsinki

Varhaiskasvatuksen rajaus lisää syrjäytymistä

Hallituksen esitys subjektiivisen päivähoito-oikeuden lakkauttamisesta meni tänään läpi eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnassa hallituspuolueiden äänin. Jatkossa työttömien perheiden lapsilla on oikeus vain osa-aikaiseen varhaiskasvatukseen. Tämä on surullista, sillä yksikään valiokuntamme kuulemista yli kahdestakymmenestä asiantuntijasta ei kannattanut varhaiskasvatuksen säätämistä harkinnanvaraiseksi.

Onneksi monet suuret kaupungit ovat päättäneet, etteivät ne suostu ottamaan käyttöön Sipilän hallituksen lakimuutosta. Näin on päätetty Vihreiden aloitteesta mm. Helsingissä, Espoossa ja Tampereella.

Asiantuntijoiden yksimielinen viesti oli, että lakimuutoksen myötä lasten eriarvoisuus, kaltoinkohtelu ja syrjäytyminen lisääntyvät. Lailla tavoitellaan säästöjä, mutta asiantuntijoiden näkemys on, että lakimuutoksen kustannussäästöt ovat kyseenalaisia ja todennäköisempää on, että syrjäytymisen ja lastensuojelun kulut kasvavat.

Lastensuojelulla ja varhaiskasvatuksella on pitkä yhteinen historia. Varhaiskasvatus on nähty kaikkein kustannustehokkaimpana keinona kaventaa lasten taustoista johtuvia eroja.  Tästä syystä on ajateltu, että päiväkodin kynnyksen pitäisi olla mahdollisimman matala. Kun päivähoito on lapsen oikeus, joka ei riipu vanhemman tilanteesta, pystytään perheitä leimaamatta mahdollisimman tehokkaasti ehkäisemään lasten kaltoinkohtelua, ylisukupolvista huono-osaisuutta ja syrjäytymistä.

Nyt tähän tulee muutos. Kun varhaiskasvatuksesta  tulee harkinnanvarainen palvelu, joka riippuu vanhemman asemasta työmarkkinoilla, se lakkaa olemasta lapsen oikeus ja siitä tulee vanhemman etu. Kaikkein parhaimmassa asemassa tulevat olemaan varakkaat aikuiset, ja huonoimmassa asemassa köyhät huono-osaiset lapset.

Lain säätämisen taustalla tuntuu olevan ideologinen halu kurittaa pienituloisia lapsiperheitä ja ajaa äidit pois työelämästä. Mitään järkeä tämän lain säätämisessä ei nimittäin ole.

Sosiaali- ja terveysministeriön vuonna 2004 teettämä selvitys osoitti, että sellaisten lasten osuus, joiden vanhemmista toinen on kotona ja lapsi kokopäivähoidossa, oli noin 10 % kaikista kokopäivähoidossa olevista lapsista. Näiden lasten taustalta löytyi vahvoja perusteita lapsen kokopäivähoidon tarpeelle: vanhempien kielitaidottomuutta, mielenterveysongelmia, työkyvyttömyyttä, vakavasti sairaiden sisarusten erityishoidon tarvetta sekä pätkätöitä.

Hallitus on nyt käytännössä rajaamassa juuri näiden perheiden oikeutta varhaiskasvatukseen. Oletettavaa on, että seuraukset näkyvät ja tuntuvat juuri heikoimmassa asemassa olevien perheiden arjessa ja lastensuojelun kuluissa.
 

Varhaiskasvatusoikeuden tekeminen harkinnanvaraiseksi ei tule tuomaan säästöjä. Seurauksena on lisää hallintoa, byrokratiaa, perheiden leimaamista sekä asiantuntijalausunto- ja valitusprosesseja. Lisäksi tulevat varhaisen tuen heikentymisestä koituvat kustannukset.

Juuri näistä syistä jotkut isoimmista kaupungeista, mm. Helsinki ja Espoo, ovat ilmoittaneet, etteivät ne aio ottaa lakia käytäntöön. Näissä kaupungeissa ei haluta panostaa byrokratiaan ja perheiden kyttäämiseen, vaan ennaltaehkäisyyn ja lasten hyvinvointiin.
 
Toisaalta kuntien mahdollisuus päättää itse, takaavatko ne kaikille lapsille kokopäiväisen paikan päiväkodista vai ei asettaa lapset eriarvoiseen asemaan sen mukaan, mitä kunnan päättäjät ovat sattuneet päättämään.

Lasten eriarvoisuus kasvaa sillä maksukykyisen perheen lapsella on mahdollisuus päästä kokoaikaiseen hoitoon yksityiseen päiväkotiin, mutta julkisen puolen lapset joutuvat taistelemaan kokopäiväpaikoista. Heikoimmin taistelussa käy työttömien lapsille.

Hallitus vie lapsilta, mutta ei anna heille tilalle mitään. Tähän saakka 0-6-vuotiaiden ikäisissä lastensuojelun asiakasmäärät ovat olleet pienemmät kuin tätä vanhempien lasten kohdalla. Todennäköisesti tilanne tulee nyt muuttumaan huonommaksi. Lastensuojelun tarpeen kasvu voitaisiin ehkä välttää, jos oikeus subjektiiviseen hoitoon ja varhaiskasvatukseen korvattaisiin esimerkiksi tehokkaammalla neuvolapalvelulla, mutta sitä hallitus ei ole tekemässä.

Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten uskottelee meille, että mielenterveysongelmaiseen perheeseen syntynyt lapsi voi edelleen saada kokopäiväpaikan, koska äidillä ja isällä on oikeus hakea sitä.  Moniin sairauksiin, erityisesti mielenterveys- ja päihdeongelmiin, kuuluu kuitenkin paitsi halu kieltää oma sairaus, myös se ulkopuolisilta niin pitkälle kuin mahdollista. Hinnan maksavat liian usein lapset.

Miten järjestelmä tästedes tunnistaa ajoissa lapsen, joka tarvitsisi kokopäiväpaikan, jos vanhempi ei osaa sitä hakea? Tätä hallitus ei ole pohtinut. Korvaavaa varhaista tukea ei ole ajateltu eikä tarjota.

Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten hallitus uskottelee meille, että maahanmuuttajataustaisella perheellä on mahdollisuus hakea päivähoitopaikkaa, joka nyt on tehty harkinnanvaraiseksi. Mutta miten, jos vanhempien kielitaito ja tieto byrokratian kiemuroista on puutteellista?

Yksikään sosiaali- ja terveysvaliokunnan kuulemista asiantuntijoista ei kannattanut maahanmuuttajataustaisten perheiden varhaiskasvatuksen rajaamista ja säätämistä harkinnanvaraiseksi. Päivähoito on todettu kaikkein tehokkaimmaksi tavaksi tukea lapsen kielen oppimista ja myöhempää koulussa pärjäämistä. Tämä pätee myös kantasuomalaisiin lapsiin, mutta maahanmuuttajat ovat koulupudokkaissa ja syrjäytyneissä nuorissa yliedustettuina.

Kokoomuksen, Keskustan ja Perussuomalaisten hallitus teeskentelee, ettei se ole kuullut työelämän muutoksesta, tosiasiasta, että yhä useampi nuori äiti joutuu tyytymään väliaikaisiin pätkä- ja silpputöihin, koska muuta ei ole tarjolla. Monilla aloilla vuoden työsopimus voi tulla muutaman päivän varoitusajalla. Entä, jos sitä ei voi ottaa vastaan, kun tarjolla on vain osapäivähoitoa?

Varhaiskasvatuksen laadun heikennys iskee etenkin osapäivähoidossa oleviin lapsiin. Yli 3-vuotiaiden ryhmässä saa jatkossa olla 21 lapsen sijasta 24 lasta, mutta jos ryhmässä on osa-aikaisessa varhaiskasvatuksessa olevia lapsia, ryhmäkoko voi olla jopa 39. Osa-aikaisten lasten ryhmässä myös hoitajia on vähemmän.  Pätkätyöntekijän puolikkaalle lapselle saa riittää puolikas syliä ja hoivaa.

Varhaiskasvatuslain muutos tulee vähentämään naisvaltaisen alan työllisyyttä ja lisäämään alan osa-aikaisia työsuhteita. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen tulee vähentämään entisestään pienten lasten äitien työssäkäyntiä, sillä äidit kantavat Suomessa paljon suuremman hoivavastuun kuin isät. Näin alennetaan äitien työllisyysastetta ja menetetään verotuloja. Myös julkisen talouden näkökulmasta päivähoidon rajaaminen on pelkästään huono ajatus. Lakimuutos tulee lisäämään byrokratiaa tavalla joka syö palveluiden heikentämisestä saatavat säästöt. Ei siis ihme, ettei hallitus ole arvioinut lakinsa pitkän aikavälin todellisia kustannussäästöjä eikä lapsi- ja sukupuolivaikutuksia.

Tätä lakiesitystä eivät tulevat sukupolvet kiitä. Se tullaan muistakaan muutoksena, jonka myötä Suomessa hyväksyttiin, että lapset ovat varhaiskasvatuksesta lähtien eriarvoisessa asemassa. Suomi otti taka-askelen luokkayhteiskunnaksi.

 

Tagit: varhaiskasvatus lapsen oikeudet päivähoito eriarvoisuus Lapset Helsinki

Köyhyyttä poistamalla talouskin kohenee

Suuret puolueet ovat lähteneet kilpasille siinä, kuka uskaltaa esittää  valtion menoihin suurimpia sopeutuksia. Minä en lähde kilpaan mukaan, ei myöskään Vihreä puolue. Jos julkista taloutta kovakätisesti sopeutetaan, aiheutetaan viheliäinen kierre: työttömyys pahenee, kansalaisten ostovoima heikkenee, verotulot laskevat ja kansantulo supistuu. Lama siis syvenee, ei hälvene.

Leikkaamalla julkisia palveluita ja perusturvaa Suomea ei ole mahdollista saada taloudellisesti eikä sosiaalisesti kestävälle tielle. Hyvinvointipalveluihin sivalletut leikkaukset kohdistuvat epäreilusti yhteiskunnan heikompiosaisiin, alentavat ostovoimaa ja lisäävät eriarvoisuutta. 1990-luvun laman leikkausten jäljet ovat edelleen nähtävissä.  Jo nyt Suomessa jää enemmän kuin viisi nuorta joka päivä ennenaikaiselle eläkkeelle masennuksen ja muiden mielenterveydellisten syiden takia. Lapsuusajan köyhyyden on todettu olevan merkittävä mielenterveyssriski.

Hyvinvointipalveluista kannattaa pitää kiinni - etenkin vaikeina aikoina. Hyvinvointipalveluista leikkaamalla vaikeutetaan vain heikoimpien asemaa. Leikkausten sijasta on vahvistettava terveys- ja sosiaalipalveluiden yhteistyötä ja huolehdittava, että apua tarvitsevia ihmisiä ei pallotella viranomaiselta toisella.

Meillä on olemassa näyttöä siitä, että eriarvoisissa yhteiskunnissa on enemmän sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia.  Meillä on näyttöä myös siitä, että tasaisempien tuloerojen maissa kaikki ihmiset, ei vain köyhimmät, voivat paremmin.

Suomessa on huolestuttavia signaaleja eriarvoisuuden lisääntymisestä: tuloerot ovat kasvaneet ja sosioekonomiset terveys- ja kuolleisuuserot ovat kasvussa. Ihmisten luottamus omiin mahdollisuuksiin on heikentynyt. Hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen rapauttaa epäilemättä luottamusta julkisiin palveluihin ja hyvinvointivaltioon. Se syö myös luottamusta demokratiaa ja päätöksentekoa kohtaan. Hyvinvointivaltion legitimiteetti säilytetään vain, jos hyvinvointierojen repeäminen voidaan estää.

Suomessa alimman ja ylimmän tulodesiilin elinajanodotteessa on suuri ero, jota tulisi kuroa umpeen. Valitettavasti nykyinen terveydenhuoltomme rakenne ei auta eron kaventamisessa, päinvastoin.  Esimerkiksi tämän päivän Helsingissä pienituloinen itähelsinkiläinen mies elää keskimäärin lähes 13 vuotta lyhyemmän elämän kuin hyvin toimeentuleva mies Etelä- tai Länsi-Helsingistä. Terveyserojen kaventamisessa koulupudokkuuden vähentämisellä on suuri merkitys.

Sote-uudistus on saatava tehtyä mahdollisimman pian, sillä palveluketjujen paraneminen vähentää välittömästi syrjäytymisen ja erikoissairaanhoidon kustannuksia. Sote-uudistus on välttämätön myös kustannusten hillitsemiseksi. Meillä jää joka päivä enemmän ihmisiä eläkkeelle kuin uusia ihmisiä tulee työelämään. Emme pysty kustantamaan nykyisiä hyvinvointipalveluita, ellemme tee loppua nykyisestä monikanavaisesta, veronmaksajien rahoja tuhlaavasta ja hyväosaisia suosivasta terveydenhoitojärjestelmästä.

Pidän myös vastuuttomina esityksiä sosiaalietuuksista leikkaamiseksi. Äskettäisen THL:n selvityksen mukaan perusturva on jäänyt jälleen jälkeen ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta ja etenkin vuokra-asumisen kustannuksista. Sosiaalietuuksien leikkaaminen ei auta mitään, jos halpoja vuokra-asuntoja ei ole vapaana. Silloin auttaa vain asuntojen rakentaminen. Suomen kannattaa ottaa halpaa lainaa vuokra-asuntojen rakentamiseksi.

Tulevan hallituksen pitää laittaa kaikki voimavaransa siihen, että pääkaupunkiseudulle syntyy kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Toimimattomasta asuntopolitiikasta on nyt tullut kivi talouspolitiikan kengässä. Niin kauan kuin asuntopulaa ei saada ratkaistua, ihmisillä ei ole varaa asua Helsingissä eivätkä työnantajat saa tarvitsemaansa työvoimaa. Asumistukea ja toimeentulotuen asumislisää saavan ei kannata ottaa lyhytaikaista työtä vastaan niin kauan kuin ruokakunnan tulot vaikuttavat toisten perheenjäsenten sosiaalietuuksiin. Siksi meidän pitää paitsi ratkaista asuntopula, myös uudistaa sosiaaliturva perustuloksi. Silloin työnteko kannattaa aina.

Suomella ei ole varaa olla hoitamatta köyhyyttä. Maailman talousjärjestö OECD osoitti viime vuoden lopussa julkistamassaan selvityksessä, että tuloerot heikentävät merkittävästi talouskasvua. Järjestön raportin mukaan tuloerojen kasvu on leikannut Suomen talouskasvua peräti kymmenen prosenttiyksikköä 1980-luvun jälkeen. Asuinalueiden eriytyminen, tuloerojen kasvu sekä terveyserojen kasvusta koituva hintalappu siis hidastavat Suomen nousua lamasta. Siksi köyhyyden vähentäminen on tärkeimpiä keinoja talouden elvyttämiseksi, ja kaikki ehdotukset vähimmäisturvan leikkaamiseksi ja hyvinvointipalveluiden rapauttamiseksi on syytä torjua.

*

Seuraa Outin kampanjaa täällä.

 

Tagit: terveys köyhyys Tuloerot Helsinki asuntopolitiikka lapsiköyhyys

Jokaiselle oikeus asuntoon ja toimeentuloon

Asuntopula ja asuntojen korkeat hinnat ovat vakava ongelma suurissa kaupungeissa ja etenkin Helsingin metropolialueella. Asuntotuotanto on laahannut asetettujen tavoitteiden jäljessä jo pitkään. Asuntojonot ovat pitkiä ja niin vuokra- kuin omistusasumisenkin hinta pilvissä. Helsingissä kaupungin asuntoa jonottaa 27 000 ihmistä. 

Pitkäaikaisasunnottomien määrä ei ole Helsingissä laskenut istuvan hallituksen aikana ollenkaan. Kymmenille pitkäaikaisasunnottomille on saatu koti, mutta kovenneet asuntomarkkinat tuottavat uusia asunnottomia nopeammin kuin heitä ehditään valtion tukeman pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman avulla asuttaa.  Kyse ei ole enää tuettujen asumisratkaisujen puuttumisesta vaan toimimattomista asuntomarkkinoista.

Poliitikot hokevat, että metropolialue on Suomen talouden veturi. Epäonnistuneesta asuntopolitiikasta on kuitenkin tullut Suomen talouden kohtalonkysymys.

Asuntopolitiikan tehottomuus haittaa metropolialueen kehittymistä monella tavalla. Kyse ei ole vain siitä, ettei ihmisillä ole varaa asua Helsingissä, vaan myös siitä, etteivät työnantajat saa työntekijöitä ja uusia yrityksiä ei synny. Viime kädessä epäonnistunut asuntopolitiikka vyöryy kansalaisten ja julkisen sektorin maksettavaksi kohonneina sosiaalipuolen kustannuksina.

Korkea asumisen hinta vaikeuttaa elinkeinoelämän toimintaa, kun matalapalkkaisille aloille on vaikea saada työntekijöitä. Myyjä, laitoshuoltaja, lähihoitaja tai autonkuljettaja ei pysty palkallaan enää maksamaan asumistaan Helsingissä. Työttömyys pahenee ja palvelujen ja elinkeinojen kehitys hidastuu, kun työntekijöillä ei ole varaa asua siellä, missä työtä olisi tarjolla ja minne sitä voisi syntyä. Uutta yritystoimintaa ei synny, sillä se edellyttäisi paitsi monipuolisia pienyrityspohjaisia palveluita, myös eri toimintojen läheisyyttä, yhteistyötä ja vuorovaikutusta.

Monet hakevat ratkaisua muuttamalla kehyskuntiin ja reissaamalla työpaikalle kauempaa. Tämä taas pahentaa kaupunkirakenteen hajautumista ja lisää liikenteestä aiheutuvia päästöjä ja kustannuksia niin asukkaille kuin kunnille.

Epäonnistunut asuntopolitiikka on ennen kaikkea kipeä moraalinen kysymys: isoissa kaupungeissa, missä vuokrat ovat suurimmat, asumisen kalleus on työttömyyden jälkeen merkittävin köyhyyttä aiheuttava tekijä. Jo keskituloisella puolet palkasta menee asumiseen. Pienituloisella kaikki raha asumisen jälkeen menee elämisen peruskustannuksiin. Ihmisillä ei jää rahaa palveluiden kuluttamiseen, mikä syventää lamaa. 

Tuloerojen kasvun taustalla on epäonnistunut asuntopolitiikka. Asumisen hinta aiheuttaa sekä velkaantumista että köyhyyttä, kun kohtuuttoman suuri osa nettotuloista kuluu asumismenoihin. Pienituloiset työssäkäyvät joutuvat turvautumaan Kelan yleiseen asumistukeen ja kaikkein pienituloisimmat myös sosiaalitoimen maksamaan toimeentulotuen asumislisään.

Asuntopolitiikasta on tullut keskeinen kysymys myös talouspolitiikalle: OECD:n tuoreen selvityksen mukaan tuloerojen kasvu on leikannut Suomen kasvusta yhdeksän prosenttiyksikköä 1980-luvun jälkeen.

Heikoimpaan asemaan ovat jääneet pääkaupunkiseudun vuokra-asunnoissa yksin asuvat. Valtaosa Helsingin toimeentulotuen saajista on juuri heitä.

Helsingissä valtaosalla toimeentulotukea saavista todellinen vuokra ylittää asumistuen perustana olevan ns. normivuokran. Siksi moni joutuu hakemaan asumistuen jatkeeksi toimeentulotukea. Näin hinta epäonnistuneesta asuntopolitiikasta valuu kaikkein köyhimpien ja julkisen sektorin maksettavaksi.

Hallituskauden alussa silloinen asuntoministeri Krista Kiuru (sdp) julisti kovia tavoitteita vuokrien alentumisesta ja lisääntyvästä vuokra-asuntotuotannosta. Tavoitteet eivät ole toteutuneet - päinvastoin, vuokrat ovat nousseet selvästi nopeammin kuin elinkustannusindeksi eli noin 4 prosenttia viimeisen vuoden aikana.

Myöskään vuokra-asuntojen rakentamistahti ei ole merkittävästi kiihtynyt. Hallituksen toimet asuntotilanteen parantamiseksi eivät varsinkaan pääkaupunkiseudulla näytä tehoavan. Sen kummemmin asuntotuotannon määrässä, kohtuuhintaisuudessa kuin ARA-tuetun rakentamisen volyymissakaan ei ole tapahtunut olennaista muutosta parempaan eikä ole edes näköpiirissä.

Markkinatalouden tavalliset lainalaisuudet toimivat asuntomarkkinoilla huonosti: suuri kysyntä ei näytä saavan aikaan riittävää tarjonnan lisääntymistä, mikä voisi alentaa asuntojen hintaa. Tähän on monia syitä, alkaen keskittyneistä rakentajamarkkinoista, kilpailun vähäisyydestä ja kaavoitettujen asuntotonttien tarjonnan puutteesta.

Myös asuntorakentamisen kannalta välttämättömien joukkoliikennehankkeiden viivästyminen kuntien huonon taloustilanteen vuoksi haittaa asuntorakentamista. Asuntotuotanto tiiviiseen kaupunkirakenteeseen edellyttää joukkoliikenteen rakentamista, sillä ilman ehjää yhdyskuntarakennetta ja tiivistä infrastruktuuria uhkana on yksityisautoilun lisääntyminen, liikenteen päästöjen kasvu, ilmanlaadun heikkeneminen ja viheralueiden tuhoutuminen.

Mitä sitten on tehty, ja mitä pitäisi tehdä?

Asuntopulaan ja asumisen kalleuteen on pyritty vastaamaan sosiaalisesti tuetulla asuntotuotannolla. Isojen yleishyödyllisten rakennuttajien vetäydyttyä ARA-tuetun rakentamisen piiristä tuotanto on jäänyt kunnallisten asuntoyhtiöiden kontolle. Tämän johdosta sosiaalisesti tuettujen asuntojen tuotanto on ollut vähäisempää kuin mihin olisi tarvetta.

Asumisesta aiheutuvan köyhyyden vähentyminen edellyttää kuitenkin, että kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja pystytään rakentamaan. Sosiaalisesti tuettujen vuokra-asuntojen rakentaminen pitää saada nostettua riittävälle tasolle. Asuntojen -  erityisesti kohtuuhintaisten vuokra- ja omistusasuntojen tuotanto - on saatava  Helsingin seudulla nousemaan tavoitellulle tasolle eli noin 12 500 asuntoon vuodessa.

Hallituksen pitäisi tajuta, että Helsinki ei yksin selviä uusien asuntoalueiden edellyttämistä joukkoliikennehankkeista.  Tarvitaan polttoainetta, rahaa, jota Suomen veturilla ei ole riittävästi uusien asuinalueiden edellyttämien joukkoliikennehankkeiden toteuttamiseen.  Siksi veturi seisoo Pasilan ratapihalla. Valtion pitäisi aikaistaa Helsingin ja pääkaupunkiseudun uusien asuinalueiden rakentamisen kannalta välttämättömien joukkoliikennehankkeiden toteuttamista.

Kysyin asunnottomien yökahvilaa pyörittävältä asuntopolitiikan ammattilaiselta, millaisen viestin hän lähettäisi poliitikoille. ”Extreme-kokemusta puolen vuoden asunnottomuudesta toimeentulotuella”, hän vastasi.

Tästä on kyse. Viime kädessä asuntopolitiikka ei ole vain talouden kohtalonkysymys. Kyse on jokaisen perustuslaillisesta oikeudesta omaan kotiin ja kattoon pään päällä, eikä perusoikeuksia voi jättää sen enempää markkinoiden kuin vapaaehtoistenkaan hoidettavaksi.

 

Vihreä eduskuntaryhmä jätti hallitukselle kirjallisen kysymyksen asuntopolitiikan hoitamisesta.

 

 

Tagit: asuntopolitiikka asunnottomuus köyhyys Helsinki

Opetuslautakunta 26.3.

Opetuslautakunta kokoustaa tiistaina 26.3. Kokouslistalla on erilaisia rutiineja, mm. katsaus opetusviraston vuoden 2012 talousarvion toteutumiseen. Liki jokaisessa esityslistan asiakohdassa ollaan kuitenkin asian ytimessä: mikä on pielessä ja mihin tarvitaan lisärahaa.

Opetuslautakunnan tehtävänä on valvoa, miten valtuuston sille asettamat sitovat tavoitteet toteutuvat. Opetuksessa eräs keskeinen tavoite on läpäisyasteen parantaminen ammatillisessa opetuksessa. Opetuslautakunnalle kerrotaan, että läpäisyaste on edelleen laskenut: keskeisenä syynä tähän on keskeyttämisasteen nousu. Vuonna 2011 läpäisyaste oli 48 % ja vuonna 2012 vajaat 46,7 %. Helsingissä vuonna 2012 ammatillisen perustutkinnon suoritti kolmessa vuodessa 46,7 % opiskelijoista. Ammatilliset opinnot keskeytti 20,1 % opiskelijoista. Ns. negatiivisesti keskeyttäneitä oli 14,9 %. He eivät siis vain vaihtaneet alaa vaan lopettivat opiskelun kokonaan. 

Keskeyttämisiin vaikuttavat monet tekijät, joita ei voi ratkaista yksinomaan koulutuksella, mutta esimerkiksi opetustilojen asianmukaisuudessa ja toisen asteen oppilashuollossa Helsingillä on parantamisen varaa.

Helsingissä oppilasmäärät kasvavat vuosina 2013–2018 perusasteella ennusteen mukaan yhteensä 3 400 oppilaalla. Iltapäivätoiminnassa olevien lasten määrä kasvoi huomattavasti: yli 600 lasta enemmän kuin vuonna 2011. Tätä ei ole huomioitu budjetissa eli ei-lakisääteisenä 2-luokkalaisten iltapäivätoiminta loppuu ellei kaupunginhallitus myönnä sitä varten lisärahaa. Raamineuvottelut ovat juuri tänään, joten ehkä tiistaina ollaan jo tietoisia siitä, mitä iltapäivätoiminnalle tapahtuu. Opetuslautakunta ei voi päättää iltapäivätoiminnan jatkamisesta ellei siihen ole opetustoimen budjetissa rahaa. Vastuu on raamista neuvottelevilla.

Oppilasmäärän kasvu edellyttäisi kaupunginhallitukselta ylipäätään ajattelutavan muutosta: oppilasmäärä ei enää laske vaan nouse, mistä seuraa määrärahojen tarpeen kasvu. Jos budjettia ei vastaavasti kasvateta, joudutaan säästämään ensimmäiseksi ei-lakisääteisestä toiminnasta kuten tokaluokkalaisten iltapäivätoiminnasta, ja sen jälkeen myös opetuksesta. 
 
Iltapäivätoiminnan tarjontaa joudutaan vähentämään syksystä 2013 alkaen noin 500 paikalla, ellei kaupunginhallitus myönnä toiminnalle lisärahaa. Käytännössä poliittisten ryhmien väliset budjettiraamineuvottelut Helsingin kaupungin taloudesta ovat käynnissä juuri tänä viikonloppuna. Tokaluokkalaisten iltapäivätoiminta Helsingissä loppuu ensi syksynä, jos neuvotteluissa tehdään opetustoimen budjetin kannalta huonoja päätöksiä. 
 
Opetuslautakunta antaa myös lausunnon kiinteistölautakunnalle opetustoimen talonrakennushankkeiden rakentamisohjelmaluonnoksesta vuosille 2014–2018. Kaupunginhallituksen käsittelyssä olevan strategiaohjelmaehdotuksen mukaan investointiraami tullee olemaan vähintään 20 % kuluvan vuoden investointitasoa alempi. Tämän takia opetusvirastoa pyydetään priorisoimaan hankkeensa mahdollisen karsimisen helpottamiseksi.
 
Opetuksen tilatarpeet ovat valtavat ja poliittisten ryhmien vastikää päättämä 435 miljoonan euron investointikatto pahentaa tilannetta. Valtaosassa kouluja on sisäilmaongelmia ja perusparannustarpeet loputtomat. Opetustoimen hankkeiden osuutta investointiraamissa olisi perusteltua kasvattaa: sisäilmaongelmien lisäksi uudet alueet tarvitsevat kouluja ja etenkin ammatillisen koulutuksen tilat ovat pedagogisesti puutteelliset ja ahtaat. Ammattikouluissa opiskelee noin 800 opiskelijaa liikaa. Pelkästyään ammatilliselle puolelle tarvitaan lisätilaa liki 4000 opiskelijalle vuoteen 2020 mennessä. Ilman uusia asianmukaisia tiloja Helsinki ei voi toteuttaa koulutustakuuta. Ryhmien sopima investointikatto on siksi katastrofi opetustoimen kannalta. Kaupunki menettää tuloja homekouluista johtuvina kasvavina terveysongelmina ja toisen asteen pudokkaiden määrän kasvuna, jos ammatillisen opetuksen tilat evät ole asianmukaiset. Emme myöskään pysty vastaamaan alueen työvoimatarpeeseen, jos ammatillinen opetus ei ole kunnossa. Ja siltähän se nyt näyttää.

Opetusviraston toimintakertomus 2012 on hyödyllistä luettavaa uudelle lautakunnalle. Toimintakertomukseen sisältyy mm kiinnostava yksityiskohta, joka kertoo kaupungin koulujen ja yksityiskoulujen välisten oppimiserojen taustatekijöistä:  ”Erityisoppilaita oli kaupungin kouluissa 3 757 oppilasta eli 11,2 % oppilaista ja yksityisissä sopimuskouluissa 234 eli 4,5 % oppilaista. Erityisoppilaista opiskeli yleisopetuksen ryhmissä kaupungin kouluissa 37 % ja yksityisissä sopimuskouluissa 58 %. Maahanmuuttajataustaisia, suomi toisena kielenä – oppimäärää opiskelevia oppilaita oli kaupungin ylläpitämissä peruskouluissa 6 098 eli 18,2 % oppilaista ja yksityisissä sopimuskouluissa 488 eli 9,4 % oppilaista. Maahanmuuttajataustaisista oppilaista 387 opiskeli valmistavassa opetuksessa kaupungin ylläpitämissä peruskouluissa.” Alueellinen segrekaatio on tosiasia Helsingin peruskouluissa. Kysymys kuuluu, mitä tälle eriytymiselle pitää tehdä? Ehdotuksia otetaan vastaan. Eriytyminen on pääosin seurausta epäonnistuneesta asuntopolitiikasta, mutta myös lähikouluja pitäisi vahvistaa nykyistä enemmän, että ne pysyisivät vetovoimaisina.

Esityslistalle sisältyy myös katsaus Helsingin koulutuspoliittisten tavoitteinen toteutumiseen. Valtuusto on linjannut koulutuspoliittiset periaatteet, esimerkiksi lähikouluperiaatteen. Periaatteet ovat hyviä, käytännön toteutus riippuu vain siitä, miten tiukalle opetustoimen talous kiristetään. Juuri nyt ei hyvältä näytä. Helsingissä on sitoutuneet, hyvät opettajat, ja kaikki mahdollisuudet koulutuspoliittiseen onnistumiseen olisivat olemassa. Vain väärät priorisoinnit, esimerkiksi sisäilmaongelmista kärsivien koulujen korjaamisen estävä investointikatto, ovat onnistumisen esteenä.

Heti opetuslautakunnan kokouksen perään kokoontuu suomenkielinen jaosto, jonka esityslistalla on mm. syksyn 10-luokkien perustaminen tarpeen mukaan sekä Bunkkerin tarveselvitys. Bunkkeri helpottaa osaltaan ammatillisen opetuksen katastrofaalista tilantarvetta.

Tagit: Helsinki Opetus opetuslautakunta

Jokaiselle mahdollisuus liikkua omassa kotikaupungissaan

Liikkuminen joukkoliikennevälineillä on Helsingissä pienituloiselle kallista. Periaatteessa joukkoliikennekortti sisältyy Helsingissä toimeentulotuen perusosaan. Aikuisen toimeentulotuen perusosa 461 e/kk kattaa ruuan, vaatteiden, parturi- ja kampaamomaksujen, televisioluvan, sanomalehden, puhelimen, internetin, ei-reseptilääkkeiden ja harrastusten lisäksi Helsingin sisäiset matkat. Käytännössä asuminen on Helsingissä niin kallista, ettei asumistuki tutkimusten mukaan riitä vuokraan, minkä vuoksi osa toimeentulotuesta joudutaan yleensä käyttämään asumiskulujen peittämiseen. Käytännössä toimeentulotuki ei pienituloisella useinkaan riitä matkakortin ostamiseen.

Toimeentulotukea saavat voivat periaatteessa hakea harkinnanvaraista toimeentulotukea joukkoliikennekortin hankkimiseen työssäkäyntikulujen perusteella. Käytännössä harkinnanvaraista toimeentulotukea voi olla mahdoton saada yksinkertaisesti siitä syystä, että aikuissosiaalityö on kaupungissa ylikuormittunut eikä aikaa asiakkaiden henkilökohtaiselle kohtaamiselle useinkaan järjesty. Pienituloisilla helsinkiläisillä ei myöskään aina ole tietoa oikeudestaan harkinnanvaraiseen toimeentulotukeen. Joukkoliikennekortti jää usein hakematta ja saamatta myös harkinnanvaraisen toimeentulotuen kautta, vaikka pienituloisella henkilöllä olisi siihen tulojensa puolesta oikeus.

Myös takuueläkettä saaville pienituloisimmille eläkeläisille liikkuminen Helsingissä on kallista huolimatta joukkoliikennekorttiin sisältyvästä eläkealennuksesta. Syyt ovat samat kuin toimeentulotuen saajilla. Takuueläke on pieni asumisen kustannuksiin verrattuna.

Sekä toimeentulotuen saajille että köyhimmille eläkeläisille mahdollisuus liikkua omassa kotikaupungissa olisi aktiivien elämän edellytys. Helsingissä etäisyydet harrastuksiin voivat olla pitkät eikä liikkuminen jalan tai pyörällä ole etenkään ikääntyneille aina mahdollinen vaihtoehto. Masennus ja riski syrjäytyä ovat pienituloisimmilla suuremmat kuin väestöllä keskimäärin.

Pienituloisimpien helsinkiläisten mahdollisuutta aktiiviseen elämään helpottaisi, mikäli maksuttoman joukkoliikennekortin saisi automaattisesti toimeentulotukiasiakkuuden ja takuueläkkeen perusteella.

Teinkin tänään valtuustossa aloitteen, että eriarvoisuuden vähentämiseksi Helsingin valtuusto selvittäisi mahdollisuuden järjestää kaikkein pienituloisimmille kaupunkilaisille oikeuden maksuttomaan joukkoliikennekorttiin.

Tagit: Helsinki Joukkoliikenne köyhyys toimeentulotuki takuueläke

Helsinkiin pienituloisten aktiivipassi

Helsinkiläiselle työttömälle toimeentulotuen varassa sinnittelevälle ovat joukkoliikenteen lipunhinnat korkeita ja rajoittavat mahdollisuuksia liikkua, harrastaa ja tavata ystäviä. Samoin liikunta- ja vapaa-ajan palvelut ovat pitkään työttöminä olleille toimeentulotuelle pudonneille liian kalliita.
 
Tutkimusten mukaan liikkumisen ja harrastamisen rajoittuminen lisää syrjäytymisriskiä, joka muutenkin on toimeentulotuen varaan joutuneilla suurempi kuin väestöllä keskimäärin. Viime vuosina ovat terveyserot etenkin työelämässä olevien ja työttömien välillä kasvaneet hälyttävästi. Terveyseroja voitaisiin kaventaa helpottamalla pienituloisten liikkumismahdollisuuksia - niin liikuntamahdollisuuksia kuin mahdollisuuksia päästä kulkemaan joukkoliikenteellä harrastuksiin ja ihmisiä tapaamaan.

Syrjäytymistä voitaisiin ehkäistä niin sanotulla työttömän alennuspassilla, jollaisen käyttöönottoa on selvitetty mm. Tampereella. Työttömän aktiivipassilla työtön saisi esimerkiksi 75 prosentin alennuksen kaupungin joukkoliikenteessä sekä maksuttoman sisäänpääsyn uimahalleihin ja kuntosaleille. Vastaava passi on käytössä monissa Keski-Euroopan maissa. Työssäkäyvillä on usein käytössään työnantajan maksamat liikuntasetelit. Työttömät ja muut vähävaraiset tarvitsisivat tukea liikuntaharrastuksiin työssäkäyviä enemmän.
 
Aktiivipassin tavoitteena olisi syrjäytymisen ehkäiseminen aktivoimalla niitä työttömiä, jotka ovat pudonneet toimeentulotuelle ja joilla siksi ei ole varaa normaaleihin aktiivisen elämän edellytyksiin, kuten kaupungissa kulkemiseen tai liikuntaharrastuksiin.
 
Aktiivipassin ensisijaisena tarkoituksena olisi eriarvoisuuden vähentäminen ja kaikkein köyhimpien elämän helpottaminen. Niinpä aktiivipassia voitaisiin ajatella myönnettäväksi ei vain toimeentulotuen saajille, vaan myös työkyvyttömyyseläkkeen ja pelkän takuueläkkeen varassa oleville.
 
Helsingin kaupunki on tekemäni aloitteen johdosta paraikaa selvittämässä, millaisia kuluja ja toisaalta hyötyjä aktiivipassin käyttöön ottamisesta olisi. Terveyslautakunta sekä sosiaalilautakunta pitivät lausunnoissaan aloitettani kannattavana. Mikäli poliittista halua löytyy, aktiivipassista olisi helppo päättää tulevalla viikolla alkavissa poliittisten ryhmien budjettineuvotteluissa. Pienituloisen aktiivipassi olisi oikeaa sosiaalisuuteen ja aktiivisuuteen kannustamista, toisin kuin moni muu sosiaaliturvan kiristämisen kautta tapahtuva "aktivointi".
Tagit: Helsinki köyhyys

Asunnottomuus, Helsinki ja nuoret

Vesa Peipinen
Toiminnanjohtaja

Tänään keskiviikkona 17.10 vietetään Vailla Vakinaista Asuntoa ry:n Asunnottomien Yötä viidennentoista kerran. Asunnottomien tulien sytyttämiselle on tänään erityisesti perusteita. Tuoreen tutkimuksen mukaan asunnottomuus on Helsingissä kasvanut, se koskettaa ennenkaikkea nuoria ja on Helsingin sisäinen ongelma. Tulokset ovat hätkähdyttäviä koska ne poikkeavat selvästi valtion laitoksen ARAn tilastoista.

Tässä joitakin tutkimuksen keskeisiä tuloksia.
 
Vailla vakinaista asuntoa olevien määrä on kasvanut Helsingissä 40% vuosien 2005-2011 välillä. Kun vuonna 2005 oli 4 352 henkilöä vailla vakinaista asuntoa, niin vuonna 2011 heitä oli 6 190 henkilöä.eli 42 prosenttia enemmän.
 
Nuorten ja naisten osuus asunnottomista on kasvanut. Iän mukaan tarkasteltuna asunnottomuus painottuu nuoriin, sekä naisilla että miehillä suurin vailla vakinaista asuntoa oleva ikäryhmä vuonna 2011 oli 20–29‐vuotiaat. Erityisesti naisilla asunnottomuus painottuu tähän ryhmään. Asunnottomista suurin osa oli edelleen miehiä, mutta kasvu on ollut naisilla miehiä nopeampaa. Nuorilla 20‐29‐ vuotiailla on suurin riski joutua vaille vakinaista asuntoa.
 
Pitkäaikaisasunnottomien määrä on yli puolitoistakertaistunut. Pitkään (yli vuoden tai useammin kuin kerran viimeisen kolmen vuoden aikana) vailla vakinaista asuntoa olleiden määrä on Helsingissä kasvanut: Vuonna 2006 heitä oli 1 933 ja vuonna 2011 heitä ole 3081. Kasvua on 59 % eli pitkäaikaisasunnottomien määrä on yli puolitoistakertaistunut vuosien 2005-2011 aikana. Huolestuttavaa on että nuorten ja maahanmuuttajien osuus pitkään asunnottomina olleista on kasvanut.
 
Asunnottomuus on ennen kaikkea Helsingin sisäinen ongelma. Helsingin asunnottomuutta lisäävät kunnan omasta asuntoväestöstä tulevat. Asunnottomaksi jäävät siis useammin helsinkiläiset kuin tänne muualta tulevat. Asunnottomuuden keskittymistä Helsinkiin, erityisesti maahanmuuttajien kohdalla, on tähän asti selitetty vilkkaalla maan sisäisellä muuttoliikkeellä ja hakeutumisella pääkaupunkiseudulle työpaikkojen ja opiskelumahdollisuuksien perässä vaikka vakinaista asuntoa ei olisikaan löytynyt.

Tämän tutkimuksen tulokset eivät kuitenkaan tue näkemystä, että muualta muuttavat kasvattaisivat asunnottomuutta Helsingissä: kuntaan vaille vakinaista asuntoa muuttavien ja täältä pois muuttavien välinen erotus on ollut useana vuonna jopa negatiivinen.
 
Helsingin asunnottomuutta lisäävät siis omasta asuntoväestöstä tulevat. Joka vuosi asuntoväestöstä joutuu useampi vaille vakinaista asuntoa kuin siirtyy asunnottomuudesta asuntoväestöön. Asunnottomuus näyttäytyy tässä tutkimuksessa siis Helsingin sisäisenä ongelmana. Helsingin ja pääkaupunkiseudun kaavoitusta ja asuntorakentamista on suunnattu siten, että heikoimmassa asemassa olevia asukkaita ei tulisi kuntaan. Onko ymmärretty että tämä kohdistuu myös kunnan omiin asukkaisiin, ennenkaikkea nuoriin?
 
Nuorten asunnottomuuden kasvu on huolestuttavinta. Yleinen asuntomarkkinoiden kiristyminen kohdistuu erityisesti asuntomarkkinoilla heikoimmassa asemassa olevien, kuten nuoriin ja maahanmuuttajiin. Vieraskielisten asunnottomien määrä on kasvanut rajusti (138 %) verrattuna kotimaisia kieliä puhuviin (22 %).
 
Nuorilla 20‐29‐vuotiailla on ikäryhmistä suurin riski joutua vaille vakinaista asuntoa. Vaille vakinaista asuntoa joutuminen voi nuorille olla osa syrjäytymisen prosessia, joka on alkanut koulutuksen keskeyttämisellä, jatkunut työttömyydellä ja johtanut kavereiden nurkissa asumiseen. Asumisen epävarmuus on lisääntynyt.
 
Erityisesti nuorten asunnottomuuden on todettu olevan piilossa ja jäävän palveluiden käyttöön perustuvien asunnottomuuslukujen ulkopuolelle. Valtaosalla nuorista vailla vakinaista asuntoa oleskelu liittyy vaikeuteen löytää kohtuuhintaista vuokra‐asuntoa ja heikkoon asemaan kiristyneillä vuokra-asuntomarkkinoilla. Nuorilla asunnottomilla on suuri riski jäädä vaille opiskelu- ja työpaikkaa. Nuorten syrjäytyminen opiskelusta ja työmarkkinoilta on siis yhteydessä asunnottomuuteen.
 
Nuorten maahanmuuttajien asunnottomuuden kasvu johtuu siitä että 1990‐luvulla maahan tulleiden pakolaisperheiden lapset ovat tulleet itsenäistymisikään 2000‐luvulla. Maahanmuuttajien asema asuntomarkkinoilla on erityisen heikko ja mahdollisuudet saada vuokra‐asuntoa vapailta markkinoilta huonot. Vieraskielisten asunnottomuuden kasvu siis liittyy nimenomaan asunnon saamisen vaikeuteen, eikä samassa määrin sosiaalisiin ongelmiin, kuin kantaväestöllä.
 
Kaupunkitutkimus TA:n ja Jyväskylän yliopiston tutkimuksen tulokset poikkeavat selvästi valtion laitoksen ARAn tilastoista. ARA:n asunnottomuustilastojen mukaan asunnottomien määrä on noussut Helsingissä vuosien 2005-2011 välillä kymmenen prosenttia ja pitkäaikaisasunnottomien määrä olisi vähentynyt kolmanneksella. Tilastot ovat siis ristiriitaisia, joka selitetään aineiston ja näkökulman erilaisuudella tai sillä mahdollisuudella että kaikki tapaukset eivät tule viranomaisten tietoon ja kirjaudu asunnottomuudeksi ARA:n tilastoissa.

ARAn tilastoja tuleekin tämän tutkimuksen tulosten perusteella tarkastella kriittisesti.

Asunnottomuuden kasvu johtuu tämän tutkimuksen valossa ennen kaikkea epävarmuuden lisääntymisestä, epäsolidaarisesta asuntopolitiikasta ja vuokra-asuntotuotannon vähyydestä. 2000-luvun asuntopolitiikan suuri virhe on ollut kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentamisen alasajo. Sosiaalinen asuntotuotanto tulisi elvyttää sekä voimistaa asunnottomuutta ennaltaehkäiseviä ohjelmia ja toimia.

Varsinkin nuorten asunnottomuuden ennaltaehkäisy tulisi nostaa asunto- ja sosiaalipolitiikan teon keskiöön. Asunnottomien tulien sytyttämiselle on siis tänä vuonna erityisesti syytä!

Vesa Peipinen
Kirjoittaja on Oranssi ry:n toiminnanjohtaja ja Vihreiden kunnallisvaaliehdokas Helsingissä


Lähde: Vailla vakinaista asuntoa – Liikkuvuus asunnottomuuden ja asuntokannan välillä. Kaupunkitutkimus TA Oy ja Jyväskylän yliopisto 2012.
 
http://www.kaupunkitutkimusta.fi/kaupunkitutkimus/fi_FI/etusivu/

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää asunnottomuuden muuttoliikettä asunnottomaksi päätyneiden henkilöiden asumishistorian avulla. Tutkimuksessa selvitettiin missä suhteessa eri asumismuodoistapäädytään asunnottomaksi ja missä määrin Helsinkiin kirjaudutaan asunnottomaksi muista kunnista. Tutkimuksen aineisto perustuu Helsingin väestötietojärjestelmän tietoihin Helsingissä asuvista henkilöistä vuosilta 2005‐2011.


 

Tagit: Helsinki Nuoret asunnottomuus

Valtuustoaloite pysyvän jurtan rakentamiseksi Töölönlahdelle

14.06.2012

 

Helsingin Töölönlahdelle pystytettiin kesäkuussa 2012 muutamaksi päiväksi jurttasauna. Jurttasaunan lauteilta aukeaa näkymä Linnunlauluun. Löylyjen välissä voi käydä uimassa. Väliaikainen jurttasauna oli eräänlainen keskustakirjaston varaslähtö tulevaisuuteen, sillä myös Töölönlahdelle suunniteltuun keskustakirjastoon on ehdotettu julkista saunaa.

Jurttasauna on osoittautunut suureksi menestykseksi, ja kaupunkilaiset ovat toivoneet, että jurttasauna pystytettäisiin Töölönlahdelle pysyvästi.

Pysyvä jurttasauna ei kilpailisi kirjastosaunan kanssa, sillä konseptit ovat hyvin erilaiset. Töölönlahdelle voitaisiin siis hyvin rakentaa pysyvä jurttasauna. Talvisin Töölönlahdelle voisi avata avannon, jossa jurtassa saunoja voisi pulahtaa löylyjen välissä.

Jurtta on kevyt rakennelma, jota voidaan käyttää joustavasti monenlaisiin tarkoituksiin ja joka sopii hyvin suomalaisen maisemaan ja kulttuuriin. Jurtta on myös helppo purkaa ja siirtää toiseen paikkaan. Jurtassa voidaan sen lämmitettävyyden ansiosta järjestää ympäri vuoden monenlaisia tapahtumia, esimerkiksi kansalaiskeskusteluja tai teatteriesityksiä. Töölönlahdelle Kansalaistorin ja makasiinien raunioiden tuntumaan istuisi mainiosti jurttasaunan lisäksi toinenkin jurtta pienimuotoisia keskustelutilaisuuksia ja teatteriesityksiä varten.

Me allekirjoittaneet valtuutetut esitämmekin, että kaupunki selvittää mahdollisuuden pystyttää Töölönlahdelle pysyvän jurttasaunan. Samassa yhteydessä selvitetään, voisiko Kansalaistorin tuntumaan perustaa eräänlaisen tapahtumajurtan pienimuotoisia teatteriesityksiä ja keskustelutilaisuuksia varten.

13.6.2012 Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.)

Tagit: Helsinki Töölönlahti kaupunkiviihtyvyys

Guggenheim-esitys ei itähelsinkiläistä innosta - ei myöskään museoiden ystävää

Helsingin Sanomat on julkaissut tänään erittäin sekavan grafiikan (s. A5), jonka tarkoituksena on kuvata helsinkiläisten valtuutettujen mielipiteitä eilen julkistettuun esitykseen Guggenheimin sijoittamisesta Helsingin Katajanokalle

Grafiikassa on viisi eri ryhmää, ehdottomasti myönteisesti suhtautuvista empivien ja ehdollisten näkemysten kautta ehdottomasti kielteisesti suhtautuviin. Minut on grafiikassa sijoitettu "kyllä mutta" -ryhmään. Tosiasiassa kantani on tässä vaiheessa kuitenkin Guggenheimille "ei".
 
Vastasin toimittajalle, että voisin kannattaa esitystä, jos se olisi tuonut tässä taloustilanteessa myös jotain sosiaalisesti hyvää tai sosiaalisesta näkökulmasta luonut lupauksen muutoksesta ympäristössään - eli jos Guggenheimia olisi esitetty sijoitettavaksi vaikkapa Itä-Helsinkiin. Leikkisästi sanoin, että voisin kannattaa esitystä, jos metrolla pääsisi suoraan Guggenheimiin sisään, eli taidemuseo sijoitettaisiin vaikka Itäväylän päälle Siilitien metroasemalle. Mutta sellaistahan ei esitetä. Tänään HS on grafiikassaan sijittanut minut Guggenheimiin varauksella myönteisesti suhtautuvien joukkoon, mikä on väärä tulkinta. No, olin liian monisanainen. Kantani on kuitenkin tässä vaiheessa "ei". 
 
Heittoni Siilitien metroasemasta oli tietenkin siltarumpupolitiikkaa siinä mielessä, että asun itse Itä-Helsingissä. Olen kuitenkin todella huolestunut siitä, miten kaukana valtapoliitikkojen ajatusmaailma on tavallisesta helsinkiläisestä lähiöarjesta. 
 
Helsingillä ei ole ollut varaa ylläpitää edes bänditilaa Herttoniemen nuorille - lähinuorisotalomme bänditila on ollut suljettuna säästösyistä viimeiset kaksi vuotta. Nytkö meidän pitäisi hyväksyä uudet miljoonien panostukset Guggenheimiin?
 
Panostus Guggenheimiin arveluttaa minua paitsi sosiaalipoliittisesta, myös kulttuuripoliittisesta näkökulmasta. Kulttuuriministeriö leikkaa koko tämän vaalikauden vuosittain museoiden valtionavustuksista viisi miljoonaa euroa ja Museoviraston toimintamenoista kolme miljoonaa euroa. Yhteensä kulttuuriministeriö leikkaa museoiden avustuksista joka vuosi 8 Me koko halltuskauden ajan. Tässä tilanteessa opetus- ja kulttuuriministeriö ei voi mitenkään osallistua Guggenheimin rahoitukseen. Valtionavustuksen pitäisi tulla valtiovarainministeriöltä. 
 
Pidän myös eilen esitettyjä laskelmia kävijämääristä ylioptimistisina ja epärealistisina. Siksi vaikuttaa siltä, että lasku Guggenheimista olisi helsinkiläiselle veronmaksajalle liian kova. 
 
Esitys nojaa oletukselle 550.000 kävijästä vuodessa. Näistä 12 euron pääsylipun maksavia asiakkaita olisi laskelman mukaan 80%. Oletus on, että Helsingin Guggenheim pääsisi Tukholman Moderna Museetin kävijämääriin. Kuitenkin Suur-Tukholman asukasluku on yli 2 miljoonaa, puolet enemmän kuin pääkaupunkiseudun. Ruotsin asukasluku on 9,4 miljoonaa, Suomen taas 5,4 miljoonaa. En voi olla ajattelematta, että laskelma Guggenheimin kuluista helsinkiläiselle veronmaksajalle on tässä vaiheessa jokseenkin hämärä. 
 
Nyt on aika käydä Guggenheimista keskustelua, ja toivon, että sille varataan myös riittävästi aikaa. Skeptisiä kommentteja ei voi enää tyrmätä sanomalla, että antakaa työryhmälle työrauha, ja keskustellaan sitten, kun esitys on valmis. Nyt esitys on valmis, ja demokratiaan kuuluu avoin kansalaiskeskustelu yhteisistä asioista. 
 
Eduskunnalle tullaan tulevan vuoden aikana mitä todennäköisimmin esittämään uusia säästökohteita - nythän näyttää siltä, että taantuma jatkuu. Päätöksentekijöiden täytyy tietää, mistä Guggenheimille siirrettävä raha on pois. Ei valtionkaan rahakirstu pohjaton ole, Helsingin kaupungista puhumattakaan. 
Tagit: Helsinki Nuoret Kulttuuri Itä-Helsinki Guggenheim

Kyllä ostopalvelupäiväkodeille, ei yksityistämiselle

Ostopalvelupäiväkotien tulevaisuudesta päätetään Helsingin sosiaalilautakunnassa pian, ilmeisesti jo joulukuussa. Mielestäni ostopalvelupäiväkodit kannattaa jatkossakin pitää kaupungin yhteistyökumppaneina. En kannata kokoomuksen ajamaa yksityistämisen mallia. 

Helsingin kaupunginvaltuuston päättämässä budjetissa on sitovaksi tavoitteeksi asetettu yksityisen hoidon lisääminen 200 paikalla vuonna 2012. 
 
Kokoomuksessa tätä päätöstä tulkitaan kuulemma niin, että yksityisen päivähoidon lisääminen tehtäisiin ostopalvelupaikkoja vähentämällä. Tämä pakottaisi olemassa olevat ostopalvelupäiväkodit yksityistämään päivähoitopaikkojaan. Kun päivähoitopaikoista on jo nyt pulaa, tarkoittaa kokoomuksen tulkinta lapsiperheiden eriarvoistamista, sillä yksityinen hoitopaikka on perheelle huomattavasti kalliimpi kuin ostopalvelupaikka. Kaikilla ei ole varaa valita yksityistä päiväkotia.
 
Kokoomuksessa ilmeisesti lasketaan, että jos kaupunki lopettaa ostopalvelupäiväkotien tukemisen, ja ne yksityisiksi muututtuaan nostavat hintojaan, kalliimmille yksityisille palveluille riittää kuitenkin kysyntää. 
 
Minusta on hyvä, että kaupungin päiväkotien rinnalla on olemassa ostopalvelupäiväkotien tarjoamia vaihtoehtoja: esimerkiksi luonto-, kielikylpy-, Steiner-, Montessori- ja musiikkipäiväkoteja. Ostopalvelupäiväkotien erilaiset pedagogiset painotukset ovat monien mielestä tervetulleita, vaikka itse valitsisikin tavallisen lähipäiväkodin ilman minkään valtakunnan painotusta.
 
Ostopalvelulle on ollut kysyntää, kun kaupunki on säästänyt sulkemalla lähipäiväkoteja ja mokaillut rakentamalla uudet asuinalueet ensin ja palvelut vasta jälkeen - jos silloinkaan. Siksi moni ostopalvelupäiväkoti on itse asiassa lähipäiväkoti, johon haetaan koska se on lähinnä. Ei tunnu reilulta, että tällainen päiväkoti yks kaks suljetaan. Ei reilua lapsille, joiden hoitajat ja päiväkotikaverit vaihtuvat, ei reilua kaupungin luotettaville kumppaneille. 
 
Ennen kaikkea ostopalvelupäiväkotien yksityistäminen lisää jälleen kerran eriarvoisuutta. Ostopalvelupaikan hinta on perheelle suunnilleen sama kuin kaupungin päiväkodissa, kun taas yksityinen paikka on kaupungin ja Kelan maksaman yksityisen hoidon tuen jälkeenkin aina kalliimpi kuin ostopalvelupaikka (noin 300-400 e/kk). Kunnallisessa ja ostopalvelupäiväkodissa päivähoitopaikan hintahaitari on nollasta eurosta 254 euroon kuukaudessa, kun taas yksityisessä päiväkodeissa ei nollamaksupaikkaa luonnollisestikaan tunneta. Nollamaksuluokan ansiosta ostopalvelupaikka on myös köyhän yksinhuoltajan tai opiskelijaperheen ulottuvilla. 
 
Kun päiväkotipaikoista on pulaa, on yksityisille päiväkodeille varmasti markkinoilla kysyntää. Myös kaupungille yksityinen päiväkotipaikka tulee edullisemmaksi kuin kokonaan kunnallinen paikka tai ostopalvelupaikka. Mutta silloin ei lasketa hintaa palveluiden eriarvoistumiselle, eikä se kai kaikkia poliitikkoja niin kiinnostakaan. Kannattaisi kyllä, sillä myös eriarvoistumiselle on laskettavissa hinta, joka ennen pitkää tulee maksettavaksi sekin.
Tagit: Helsinki Lapset päivähoito

Sivut

Tilaa syöte RSS - Helsinki